John Carpenter – Oman tiensä kulkija

Voisi hyvinkin luulla, että olisi helppoa kirjoittaa omasta suosikkiohjaajasta. Voin kuitenkin kertoa ettei asia välttämättä ole sitä. Mistä pitäisi aloittaa? On ollut päiviä jolloin olen saanut parikin lausetta aikaiseksi, mutta, koska kirjoitain tätä juttua nyt, tarkoittaa se sitä, etten koskaan aiemmin ole päässyt paria lausetta pidemmälle. Tässä kuitenkin minimalistinen läpileikkuu ohjaajan hienosta urasta.

Ensimmäinen Carpenter-kokemukseni tuli kaikkien slasher-elokuvien äidin mukana katsottuani Halloweenin vuonna 2001. Vuoteen 2001 mennessä olin katsonut lukuisia elokuvia, mutta mikään ei voinut valmistaa minua tätä mestariteosta varten. Puiden lehdet olivat jo löytäneet tiensä maan kamaralle kun nappasin Halloween dvd:n mukaani kaupasta. Päästyäni kotiin heitin kiekon soittimeen ja aloin nauttia elokuvasta, jonka juonirakenteesta saati historiallisesta merkityksestä minulla ei varsinaisesti ollut mitään tietoa. Halloween mullisti tavan jolla katsoin leffoja siitä hetkestä eteenpäin. Kehitys ei tapahtunut varsinaisesti hetkessä vaan hieman pidemmässä juoksussa. Halloweenin jälkeen aloin katsoa elokuvia myös tarkemmin yksittäisinä taideteoksina. Tuota vaihetta kesti useamman vuoden ajan kunnes aloin aikuistuttuani lähestyä elokuvia jälleen huomattavasti maanläheisemmällä tavalla.

70-luku: Parodiasta slasheriin – Maineen luominen

Carpenter aloitti uransa luomisen kuten moni muukin alalle pyrkivä ohjaaja, luoden käsikirjoituksia muiden projekteihin. Tämä oli kuitenkin väliaikaista, sillä Carpenter sisällä sykki rakkaus ohjaamista kohtaan, jota hän oli menestyksekkäästi opiskellut 60 ja 70-luvun vaihteen aikana. 70-luku tarjosi aloitteleville kyvyille avoimen luomisympäristön. Carpenter työsti töidensä ohella rakasta Dark Star –projektiaan, joka valmistui markkinoille vuonna 1974. Kengännauhabudjetilla työstetty tumma scifi-parodia oli kuitenkin vasta alkua sille mitä myöhemmin oli luvassa. Carpenterin seuraava elokuva oli Assault on Precinct 13. Elokuvallisesti suuren idolinsa Howard Hawksin töistä vaikutteita hakenut urbaaniin ympäristöön sijoitettu jännäri-western epäonnistui saavuttaamaan suosiota kotimaassaan, mutta sai hienon vastaanoton Euroopassa. Kotimaassaan teos sai tylyä kritiikkiä, joka johtui osittain erittäin kylmäverisistä murhakohtauksista (etenkin se jäätelöauto-kohtaus). AOP 13:sta ansaituilla pääomalla Carpenter laittoi alulle ehkäpä tunnetuimman teoksensa ja antoi elokuvien ystäville syyn lisätä yksi genre lisää valikoimaansa. Tuo teos oli tietysti Slasher-klassikko Halloween, jolla Carpenter vakiinnutti paikkansa elokuvamaailman sydämessä. Ennen 70-luvun loppua, ohjaaja kunnostautui myös kahdella Tv-elokuvalla. Ensimmäinen niistä oli AOP 13 jälkeen kuvatttu hitchcockin Rear Windowlta ideoita lainannut tirkistelijä-jännäri Someone's Watching Me!. Toinen tv-elokuva toi ensimmäistä kertaa yhteen näyttelijä Kurt Russellin ja ohjaaja Carpenterin. Tämä Elvis elämäkerta/draama on itseltäni vielä kuitenkin näkemättä.

80-luku: Kultainen vuosikymmen

80-luku oli ehdottomasti Carpenterin elokuvauran kulta-aikaa. Ehkä juuri tästä syystä pidänkin 80-luvun elokuvayleisöä etuoikeutettuina. Tästä huolimatta yleisö ei varsinaisesti syttynyt täysin kaikille kauhun mestarin visioille. Esimerkiksi Carpenterin uran hienoin helmi ja elokuvahistorian hienoin teos The Thing sai yleisöltä ja kriitikoilta järkyttävän huonon vastaanoton. Yleisö ei jakanut samaa innostusta kuin nykypäivän leffafanit, koska he pitivät elokuvaa ainoastaan veristä väkivaltaa ihannoivana teoksena. Elokuva oli aikanaa kaupallinen floppi, jonka seurauksena Carpenter potkittiin ulos Universalin palveluksista. Hänen oli määrä ohjata Stephen Kingin romaaniin perustuva The Firestarter-elokuva, jonka ohjasi myöhemmin Schwarzeneggerin Commandolla mainetta niittänyt Mark L. Lester. Jos unohdetaan kaupalliset takaiskut niin vuosikymmen oli ainakin allekirjoittaneen mukaan elokuvalliselta laadultaan vähintäänkin uskomaton. 80-luvun yleisöä hemmoteltiin todenteolla vuosikymmenen alussa tunnelmallisella kauhuilulla nimeltä The Fog , jota seurasi viileä antisankari Snake Plissken post apokalyptisessä elokuvassa Escape from New York. Arktisiin olosuhteisiin sjoittunut Klaustrofobinen mestariteos The Thing jatkoi Carpenterin uskomattoman laadukasta putkea. The Thing:n surkeata box-office menestystä seurasi vuonna 1983 Stephen Kingin romaaniin pohjautuva Christine, joka onnistui edeltäjäänsä paremmin lippuluukuilla. Christinen tekemisen motiiveista kysyttäessä, ohjaaja on ilmaissut sen olleen ainoa elokuva jota hänelle tarjottiin The Thingin ”epäonnistumisen” jälkeen. vuoden 84 Starman oli Carpenterin ensimmäinen emotionaalisesti koskettava draama kokeilu ja onnistunut sellainen. Toimintaa, komediaa ja fantasiaa yhdistelevä Big trouble in little China jatkoi Russellin ja Carpenterin hienoa elokuvallista yhteistyötä. Teatteriyleisö vastusti kuitenkin elokuvaa lompakoillaan. Vuosina 87 ja 88 ohjaaja marssitti valkokankaalle kaksi tunnelmiltaan samantyyppistä kauhuelokuvaa. Prince of darkness luotti pahuuden voiman viehätykseen ja They Live ulkoavaruuden hiljaisten soluttautujien vetovoimaan.

90-luku: Onnistumisia ja karvaita takaiskuja

90-luku oli vähintäänkin omituista aikaa pimeyden prinssille. Vuosikymmen ei varmasti ollut sitä mitä fanit olisivat toivoneet tai sitä mitä itse herra Carpenter olisi toivonut. Vuosikymmen alkoi suhteellisen karvaalla takaiskulla kun Carpenter lyöttäytyi yhteen uppoavan koomikkotähden Chevy Chasen kanssa elokuvassa Memoirs of an Invisible Man. Elokuva oli kaupallinen floppi kuten moni muukin elokuva Carpenterin uralla. Elokuvan kokonaisuuden on kerrottu kärsineen taiteellisista erimielisyysistä Chasen ja Carpenterin välillä. Chase halusi hahmoltaan muuta kuin John ja näin annettiin tapahtua. Seurauksena oli kova takapakki kummankin uralla. Etenkin Chase vajosi elokuvan jälkeen keskinkertaisuuksien loputtomaan joukkoon.
Carpenter haki itseään ohjaamalla ja näyttelemällä osan segmentti-elokuvasta Body Bags, mutta tuli takaisin ryminällä fantasia kauhuilulla In the Mouth of Madness. Löyhästi H.P. Lovecraft – vaikutteita sisältävä ja kevyellä budjetilla rakennettu elokuva on yksi Carpenterin hienoimmista, mutta ei onnistunut saamaan vastakaikua teattereissa. In the Mouth of Madness viimeisteli samalla Carpenterin luoman apocalypse-trilogian, nimitystä jota hän käytti elokuvista The Thing, Prince of Darkness ja In the Mouth of Madness. Vielä samaisena vuonna ensi-iltansa näki Village of the Damned, remake Wolf Rilla:n samannimisestä kauhuelokuvasta. Näyttelijä Christopher Reeven joutsenlaulu valkokankaalla oli erittäin väsynyt yritys Carpenterilta, jonka seurauksena ohjaajalla oli jälleen käsissään taloudellinen floppi. 90-luku jatkui Snake Plissken hahmon uudelleenlämmittelyllä Escape from New York jatko-osalla Escape From L.A, jota pidän henkilökohtaisesti eräänä ohjaajan heikoimmista suorituksista. 90-luvun ehtoopuolella Carpenter kunnostautui kuitenkin vielä erittäin viihdyttävällä verenimijäkauhuilulla Vampires, jonka pääosassa äijisteli onnistuneesti James Woods.

2000-luku: Hiljaiseloa

Uutta vuosituhatta voi hyvällä syyllä kuvailla Carpenterin hiljaiselona, sillä vuoteen 2007 saakka hän ei ole saanut tuotua kuin yhden visionsa valkokankaille. Carpenter vieritti vuonna 2001 valkokankaille itsensä näköisen scifiä, toimintaa ja kauhua uhkuvan viihdetripin Ghosts of Mars:n, jonka pääosissa nähtiin mm. legendaarinen gansta-rapin esi-isä Ice Cube ja uhkea kanadalaisnäyttelijätär Natasha Henstridge. Vaikka elokuva oli ohjaajansa näköinen niin visuaalisella kuin musiikillisella puolella, ei sitä voida pitää hänen hienoimpien töidensä veroisena. Jokin elokuvassa on kuitenkin itseäni kiehtonut, koska se on yhä katsotuimpien Carpenter elokuvien joukossa. Vuoden 2001 jälkeen Carpenter on kunnostautunut ainoastaan valkokankaiden ulkopuolella, ohjaamalla 2 episodia TV-sarjaan Masters of horror.
Tulevaisuutta en uskalla povata kovinkaan valoisaksi, mutta olen silti varovaisen toiveikas, koska ohjaajalta on tuotannossa juuri tällä hetkellä projekti nimeltä Psychopath. Julkaisuajankohdaksi on ilmoiteltu vuotta 2008.

Carpenter ohjaajana

Carpenterin teosten vastaanotto on yleensä ollut negatiivinen, vaikka uralle on mahtunut myös lukuisia hienoja hetkiä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykypäivänä ohjaajan töitä pidetään suuressa arvossa. Carpenteria on jo kauan tituleerattu kauhun mestariksi, mutta hänen töittensä skaala ulottuu myös kauhun ulkopuolelle. Hänen halunsa ohjata eri genren elokuvia on alkujaan hänen suurimmalta inspiroijaltaan, Howard Hawksilta. Hawks on vaikuttanut Carpenterin elokuvantekemiseen lähes jokaisella osa-alueella.
Carpenter ei ole koskaan pröystäillyt suurilla taiteellisilla elementeillä vaan on keskittynyt elokuvissaan vahvasti juoneen ja sen kehitykseen. Syyksi tähän järjestelyyn Carpenter on ilmoittanut yksinkertaisen kykenemättömyytensä hienoihin taiteellisiin ratkaisuihin. Todennäköisesti tämä on ollut ainostaan yleisön onni. Tunnelmanluonti on aina ollut ohjaajan vahvoimpia puolia, johon on aina kuulunut vahva ja omaleimainen soundtrack. Carpenter onkin säveltänyt musiikin lähes kaikkiin projekteihinsa. Perus Carpenter-soundtackin tunnistaa parhaiten vahvoista syntikkasoundeista, harmonisesta pianon käytöstä tai erittäin munakkaista rock-tykityksistä.
Carpenter ei ole koskaan pitänyt itseään poliittisena ajattelijana, siitä huolimatta useissa hänen elokuvissaan otetaan avoimesti kantaa yhdysvailtain yhteiskunnan heikkoon sosiaaliseen tilaan (They live). Carpenterin elokuvien sankarihahmot heijastelevat hänen omia näkemyyksiään sankaruudesta. Carpenterin elokuvissa sankarit eivät ole välttämättä ole sitä mitä heidän oletetaan tai halutaan olevan. Carpenter on itse todennut, ettei sankarin tarvitse olla roolimalli eikä hyvien arvojen ruumiillistuma. Tätä kovaa linjaa edustaa varmasti parhaiten Kurt Russellin mainio Snake Plissken-hahmo, jota voidaan pitää eräänlaisena antisankarin ruumiillistumana. Carpenterin sankareihin on ajoittain erittäin helppo samaistua, koska heidän toiminta edustaa usein tavallisen kaduntallaajan sielunmaisemaa. Carpenter ei myöskään pyri elokuvissaan onnellisiin loppuihin, jonka takia häntä on lähes aina pidetty arvostelijapiireissä eräänlaisena kyynikkona. Totuus on kuitenkin aivan toinen. Carpenter ohjaa ihmisiä ja asioita kuten ne käyttäytyvät ja pohjimmiltaan ovat.

Ohjaajana John Carpenter on ja pysyy edelleenkin suurena suosikkinani.

Jyki