Crockett: TOP-70 elokuvat vuosilta 2000-2007

1. Elephant (Gus van Sant; 2003).
2. Mulholland Dr. (David Lynch; 2001).
3. Superbad (Greg Mottola; 2007).
4. Battle Royale (Kinji Fukasaku; 2000).
5. Lilja-4-Ever (Lukas Moodysson; 2002).
6. Pusher II (Nicolas Winding Refn; 2004).
7. The Bourne Supremacy (Paul Greengrass; 2004).
8. Children of Men (Alfonso Cuaron; 2006).
9. A History of Violence (David Cronenberg; 2005).
10. No Country for Old Men (Joel & Ethan Coen; 2007).
11. Munich (Steven Spielberg; 2005).
12. Miami Vice (Michael Mann; 2006).
13. 28 Days Later... (Danny Boyle; 2002).
14. Ghost World (Terry Zwigoff; 2001).
15. Collateral (Michael Mann; 2004).
16. Diarios de motocicleta (Walter Salles; 2004).
17. Donnie Darko (Richard Kelly; 2001).
18. Zwartboek (Paul Verhoeven; 2006).
19. La Science des rêves (Michel Gondry; 2006).
20. The Pianist (Roman Polanski; 2002).
21. Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry; 2004).
22. The New World (Terrence Malick; 2005).
23. El Laberinto del fauno (Guillermo Del Toro; 2006).
24. Cidade de Deus (Fernando Meirelles & Kátia Lund; 2002).
25. Y tu mamá también (Alfonso Cuaron; 2001).
26. The Squid and the Whale (Noah Baumbach; 2005).
27. Spartan (David Mament; 2004).
28. Inside Man (Spike Lee; 2006).
29. Eastern Promises (David Cronenberg; 2007).
30. Requiem for a Dream (Darren Aronofsky; 2000).
31. Traffic (Stephen Soderbergh; 2000).
32. Bowling for Columbine (Michael Moore; 2002).
33. Der Untergang (Oliver Hirschbiegel; 2004).
34. Femme Fatale (Brian De Palma; 2002).
35. Paranoid Park (Gus van Sant; 2007).
36. Syriana (Stephen Gaghan; 2005).
37. Sexy Beast (Jonathan Glazer; 2000).
38. Snatch. (Guy Ritchie; 2000).
39. The Bourne Ultimatum (Paul Greengrass; 2007).
40. A Scanner Darkly (Richard Linklater; 2006).
41. Batman Begins (Christopher Nolan; 2005).
42. Kill Bill: Vol. 1&2 (Quentin Tarantino; 2003).
43. Mystic River (Clint Eastwood; 2003).
44. Amores perros (Alejandro González Iñárritu; 2000).
45. The Magdalene Sisters (Peter Mullan; 2002).
46. Broken Flowers (Jim Jarmusch; 2005).
47. Clerks II (Kevin Smith; 2006).
48. Dave Chappelle's Block Party (Michel Gondry; 2006).
49. The Bourne Identity (Doug Lima; 2002).
50. The Departed (Martin Scorsese; 2006).
51. 25th Hour (Spike Lee; 2002).
52. Narc (Joe Carnahan; 2002).
53. The Life Aquatic with Steve Zissou (Wes Anderson; 2004).
54. Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (Larry Charles; 2006).
55. Tideland (Terry Gilliam; 2005).
56. Almost Famous (Cameron Crowe; 2000).
57. Grindhouse (Quentin Tarantino & Robert Rodriguez; 2007).
58. United 93 (Paul Greengrass; 2006).
59. Memento (Christopher Nolan; 2000).
60. Hafið (Baltasar Kormákur; 2002).
61. Wallace & Gromit in The Curse of the Were-Rabbit (Nick Park & Peter Lord; 2005).
62. 21 Grams (Alejandro González Iñárritu; 2003).
63. I Heart Huckabees (David O. Russell; 2004).
64. Layer Cake (Matthew Vaughn; 2004).
65. Panic Room (David Fincher; 2002).
66. La Pianiste (Michael Haneke; 2001).
67. Lost in Translation (Sofia Coppola; 2003).
68. 101 Reykjavík (Baltasar Kormákur; 2000).
69. Adaptation. (Spike Jonze; 2002).
70. O Brother, Where Art Thou? (Joel & Ethan Coen; 2000).

Alkuvuoden 2008 mieltä askartaneet elokuvatapaukset

Viime kuukaudet ovat olleet hiljaiseloa blogin osalta. Tekosyitä saa aina esittää, mutta lopulta syypää löytyy omasta peilikuvasta. Lähestyvä kesä saa kuitenkin allekirjoittaneen väkisin hyvälle tuulelle, joten oli aika kaivaa pahasti ruostuneet "taidot" viltistä ja kurittaa niveliä rakkaalla kymmensormijärjestelmällä. Luvassa sekalaista otantaa alkuvuoden 2008 parhaiten mieleen jääneistä elokuvatapauksista, huolimatta niiden elokuvallisista meriiteistä.

Typoja säästämättä ja laadusta tinkien eteenpäin!

The Last Winter (USA, 2006)
Ohjaus: Larry Fessenden
Pääosissa: Ron Perlman, James LeGros, Connie Britton

Pahin kaamos oli elokuvan katsomisen aikoihin jo ohitettu, mutta ulkona vallinnut kylmyys ja pimeys toivat lisämausteensa tämän elokuvan katsomiseen. Larry Fessendenin The Last Winter on kauhuelokuvan muottiin valettu psykologinen kannanotto ihmisen alati kasvavasta piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Sen sanoma on selvä, luonto on saanut tarpeekseen sitä piinaavista ihmisistä ja muutos on tulossa. Vahva psykologinen kauhuelokuva rutinoituneilla näyttelijöillä. Synkkä ja omaperäinen visio yhdistettynä tarinan miljöön puitteisiin luo elokuvasta ajoittain uskomattoman pelottavan.

The Night Of The Comet (USA, 1984)
Ohjaaja: Thom Eberhardt
Pääosissa: Catherine Mary Stewart, Kelli Maroney, Robert Beltran

The Night of the comet on positiivisella tavalla erilainen apokalyptinen elokuva. Genretyypin leffojen kirjoittamattomia sääntöjä kun tuntuu olevan, että päähahmo taistelee yksin hulluuttaan vastaan tai sitten yrittää selvitä hengissä tilanteessa, jossa valtiot ja instituutiot lakkaavat olemasta, paskan vieriessä kadulle. Night of the cometin keskiössä ovat kuitenkin teini-iän ylittänyt ja siinä rajalla taiteleiva sisaruspari, joka ei vaivu epätoivoon vaan ottaa ilon irti vallitsevasta tilanteesta ja lähtee shoppailemaan Girls just wanna have fun-merkeissä. Elokuvaa voisi hyvin vertailla Romeron Dawn of the deadiin, mutta 80-lukulaisella huumorilla höystettynä. Naiivi, pippurinen ja viihdyttävä tapaus.

Blue State (USA, 2007)
Ohjaaja: Marshall Lewy
Pääosissa: Breckin Meyer, Anna Paquin, Joyce Krenz

Onnistunut genresekoitelma. Elämässään huomaamattaan kaikkea pakeneva liberaali vaalityöntekijä saa tarpeekseen vaalitappiostaan Bushin organisaatiolle, päättää pitää lupauksensa ja matkustaa kanadaan. Matkustajatoveriksi mies hankkii kauniin, mutta hieman ristiriidoissa kylpevän naishenkilön. Matkan varrella matkakaverusten todelliset motiivit aukenevat ja edessä on vaikeita valintoja. Mielenkiintoinen ja - kulunutta fraasia käyttääkseni- erilainen Road trip-leffa, jonka pääosissa nähdään genretyypin vakkariesiintyjiä. Menee parhaiten kevyenä draamakomediana, mutta olisin osittain kaivanut lisää särmää kokonaiskuvaan.


Outpost (UK, 2007)
Ohjaaja: Steve Barker
Pääosissa: Ray Stevenson, Julian Wadham, Richard Brake

Natsit ja okkultismi on maaginen aihe ja mielestäni sitä käsitelleet elokuvat ovat olleet toinen toistaan mielenkiintoisempia. Outpost tarjoilee aimo annoksen toimintaa ja jännitystä 90 minuuttisen kestonsa ajan. Tunnelmaltaan ja teemaltaan elokuva muistuttaa erittäin paljon Neil Marshallin mainiota Ihmissusirymistelyä Dog soldiersia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat nykypäivän sodan repimään Itä-Eurooppaan, jossa tarinan palkkasoturijoukko palkataan suorittamaan rutiininomaiselta vaikuttavaa keikkaa. Keikka osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin rutiininomaiseksi. Elokuva lainailee survival-lajintyypin tunnetuimmilta tapauksilta, mutta säilyttää silti omaperäisyytensä.

Control (UK, 2007)
Ohjaaja: Anton Corbijn
Pääosissa: Sam Riley, Samantha Morton, Alexandra Maria Lara

Yksinkertainen on kaunista voisi fraasina sopia kuvaamaan tätä elokuvaa. Control on pohjimmiltaan tarina miehestä, jonka sanoitukset ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä, mutta joka ei kyennyt enää kestämään sisäisiä demoneita, fyysistä heikkoutta ja vaikeita ihmissuhteita. Tummanpuhuvaa tarinaa tukevat nuorten näyttelijöiden vahva esiinmarssi Sam Rileyn johdolla sekä aihealueeseen sopiva mustavalkoinen kuvaraita. Kuten Joy Divisionin musiikki on sen nokkamieheen pohjautuva tarina kylmän kaunis, koskettava ja niin masentavan surullinen.
Elokuvan kerrontaa on kritisoitu laahaavaksi ja tässä väitteessä on pieni totuudensiemen. Sykähdyttäviä keikkakohtauksia lukuunottamatta kerronta rientää turhia kiireitä vailla, jonka näen enemmänkin elokuvan vahvuutena kuin sen heikkoutena. Turha kiireellisyys kun usein johtaa elokuvan fokuksen katoamiseen.

Diary Of The Dead (USA, 2007)
Ohjaaja: George A. Romero
Pääosissa: Joshua Close, Scott Wentworth, Michelle Morgan

Romero on vihainen vanha ukkeli, joka haluaa katsojien ottavan hänen elokuvansa ajavan sanoman vakavasti vastaan. Tämä ei ole allekirjoittaneelle ongelma, onhan kunnioitettu
ohjaajalegenda harrastanut yhteiskuntakritiikkiä elokuvissaan onnistuneesti jo 60-luvulta lähtien. Kauhu ei ole genrenä sieltä helpoimmasta päästä tuoda esille yhteiskuntakritiikkiä siten, että yleisö sitä välttämättä jaksaisi ymmärtää saati sitten, että se ottaisi sitä vakavasti. Eikä aivokuolleiden megalomaaninen verellä, lihalla ja rustoilla mässäily välttämättä sovi ensihätään ihanteelliseksi alustaksi yhteiskuntakritiikille. George A. Romero on kuitenkin osoittanut, että myös Zombie-elokuvan kautta voidaan kritisoida maailman menoa ja ihmisyyden loputonta typeryyttä.

Kuultuani ensimmäisen kerran Romeron uusimman, Diary of the deadin olevan ulkona ja saaneen ristiriitaisen vastaanoton, olin luonnollisesti innostunut. Land of the dead jätti väljähtäneen maun suuhun, joten odotin Romeron uusimman korjaavan potin tuoretta muotia edustavalla kerrontatyylillään. Voi kuinka olinkaan väärässä.

Diary of the dead sekä De Palman Redacted ovat varoittavia esimerkkejä siitä kuinka helposti liiallinen vaahtoaminen voi lopulta koitua elokuvan kohtaloksi. Niin Diary of the dead kuin Redacted kritisoivat yhteiskunnan mielenkiintoisia epäkohtia, mutta ne menevät kritiikissään niin pitkälle, että itse päätarina muuttuu mielenkiinnottomaksi mössöksi.
Diary of the dead kaatui sudenkuoppaan, jossa ohjaaja turvautui keskinkertaisiin säikyttelykohtauksiin ja unohti aidon tunnelman rakentamisen keskittyessään ongelmakohtien osoitteluun. Elokuvan alkuvaiheiden jälkeen sanoma oli jo selvä, ei sitä olisi tarvinnut vääntää enää rautalangasta loppuun asti.
Siinä missä vanhat klassikot tutkiskelivat ihmisten sielunmaisemaa hienovaraisesti, mutta tehokkaasti, herättäen kysymyksiä katsojassa, tyytyy uusin iskemään jatkuvaa nalkutusta alusta loppuun. Mikä pahinta, Diary of the dead on korkeintaan keskinkertainen kauhukokemus, vailla sekä tarinan selkeää päämäärää että tunneyhteyksiä päähahmojen kohtaloon.

The Mist (USA, 2007)
Ohjaaja: Frank Darabont
Pääosissa: Thomas Jane, Marcia Gay Harden, Laurie Holden

”Ihminen ihmiselle susi” Tällä vanhalla sananlaskulla leikittelee Frank Darabontin uusin, The Mist.
Stephen Kingin tarinaan pohjautuva huikean hyytävä scifi-kauhu. Tarinan hienous piilee hetki hetkeltä avautuvassa näkymässä karmaisevasta totuudesta, ihminen on lopulta itselleen petoa vaarallisempi. Moisia tunnekuohujen vaihteluja en ole kokenut minkään scifi-elokuvan vuoksi sitten The Thingin. Darabont taitaa Kingin tarinoiden sovittamisen kankaalle.

Kunniamaininnat

No Country for Old Men (USA, 2007)
Coenin veljesten uusin oli jo valeltu oscareilla, täten odotettavissa oli, että elokuvan täytyi olla vähintäänkin hyvä. Hyvä se ei missään nimessä ollut, enemmänkin Loistava. Teknisesti täydellinen, mutta myös tarina vakuutti.

Sicko (USA, 2007)
Michael Moore on täällä taas, ja tiedossa on sitä tutun rankkaa provoa tiukille konservatiiveille. Sickossa Moore tunkeutuu syvälle yhdysvaltain umpisurkeaan Terveydenhuoltoon. Luvassa riipaisevia tositarinoita normaaleista jenkeistä joita kusetetaan olan takaa, jotta dollarit jäisivät heitä ”suojelevien” taskuun. Hieno dokkari, jonka tarjoama näkymä jättää todella irstaan maun suuhun.

Cloverfield (USA, 2007)

LOST (USA, 2004-)

Harhaudun polulta pahemman kerran. LOST ja sitä ympäröivä parin vuoden hypetys oli itselleni täysin yhdentekevää, mutta tammikuu 2008 osoitti taas, että joskus on parempi katsoa kuin katua. LOST koukutti allekirjoittaneen nihkeän alun jälkeen aivan täysin. Onnistuneet näyttelijävalinnat, upea miljöö sekä tietenkin jakso jaksolta auenneet mysteerit takasivat sen, että huhtikuun alussa näytöllä etenivät jo neljännen tuotantokauden jaksot.

LOST on oiva esimerkki siitä miten katsojan mielenkiintoa pidetään yllä. Jokainen jakso tuo jotain uutta alati selkenevään palapeliin. olivat ne sitten saaren kiehtovia salaisuuksia tai hahmojen syventämistä henkilökohtaisilla flashbackeilla. Erilaiset teemat kuten rakkaus, viha, suru ja pelko kantavat suurinta vastuuta sarjan kerronnassa, mutta Fokus pysyy alati sarjan suurimmassa mysteerissä, Saaressa. Hatunnosto täytyy myös antaa tekijöille joilla on ollut kanttia tiputtaa leikistä pidettyjä hahmoja.

Jyki

Hobittien pidennetty kärsimysmatka [Tulossa pian]

Taru sormusten herrasta trilogia oli elokuvahistorian kovimpia kassamagneetteja ja samalla uskomattoman laaja kulttuuri-ilmiö, joka ei tuntenut rajoja. Trilogiasta voi olla montaa mieltä. Se toimii vedenjakajana ystävien ja miksei sukulaistenkin piirissä. Jacksonin luomasta Fantasiamaailmasta joko löytää helposti uuden kodin tai sitten sitä joko pitää nörttien ylihypetettynä märkänä unena. Välimallin jätkiä ei välttämättä heti löydä tai sitten he pysyttelevät kiistelyn ulkopuolella.

Allekirjoittaneen arvostelut eivät välttämättä sovi ennakkoluulottomaan kategoriaan koska tunnepuoli on liikaa mukana, eikä sen katkaiseminen ihan heti onnistu. Tolkienin mainion tuotannon useaan otteeseen laavanneena ja mielelttömän yksityiskohtaista historiaa tutkineena ei vain voi välttää tuntemasta suurta riemua kun hahmoille ja ympäristölle annetaan vihdoin kasvot.

Tämä stoori käsittelee kuitenkin leffaputkea, jonka osanottajia ovat allekirjoittaneen lisäksi, Don Johnsonin jalanjäljissä tarpova virtuoosimainen kynäilijä Crockett, miehestä mittaa ottaa myös Robin Hoodin sukkahousuihin kiinni jämähtänyt Höybi. Sunntaisen päivän menuna nähdään koko Taru sormusten herrasta trilogia, pidennettyinä versioina.

Tulossa pian

Ben Myers: System Of A Down – Hollywoodin hypnootikot

(Right Here In Hollywood/ Like, 2007)
System Of A Down on loistava bändi. Ja Toxicity on kovimpia albumeja koskaan. Väiteeni allekirjoittaa ainakin Kerrang! ja Q –lehdissä vaikuttanut musiikkitoimittaja Ben Myers. Myers on niinkin iso fani, että kirjoitti bändistä kirjan. Myers on taatusti sanavalmis heppu, mutta huono argumentoija. Miehen teksti muistuttaa välillä jonkun dorkan bloggarin fanitekstejä!

Kirjan vahvuus on ainakin se, ettei Myers kerro liikaa äijien nuoruudesta. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut mitä soittajat ovat harrastelleet 10 v. jne. Myers asettaa kirjan alussa hyvin poikien Armenia –taustat, painottaen maan poliittisesti arkoja aikoja. Myers on ymmärtänyt SOADin musiikin nerokkuuden todellisen ideakaivon = Armenian juuret. Poliittisista kuvioista Myers ottaa aika lailla kaiken irti, ryhtyen itsekin välillä ilkkumaan USA:lle aina kun saa mahdollisuuden.

Myersin tekstissä on myös ajantaju kohdallaan. Myers sortuu välillä liialliseen namedroppailuun, mutta suurimmalta osalta Myers on hyvin perustellut SOADin alkuaikojen menestyksen salaisuuden. Musiikkibisneksen 90-luvun tila ja sen aikaiset tapahtumat selitetään aika hyvin, eikä lukijalla tule tylsää missään vaiheessa. Myers on asioista hyvin perillä, sillä rapin pioneeri-posse Wu-Tang Clan tulee melkein yhtä usein esille kuin Nirvana. Kirjan tekstin sulavuus on yksi syy, miksi kirja koukuttaa.

Isoa miinusta tulee Myersin liiallisesta mehustelusta. Myers selittää heppi kovana yhtyeen biisien nerokkuudesta, vaikka loppujen lopuksi Myers kehuu vain niitä perus-seikkoja. Kappaleiden tekstillistä sisältöä sorkitaan vain helpoimpien biisien kohdalla, ehkä tahallisesti. Vaikeimpien SOAD kappaleiden tajuaminen on taatusti mahtava fiilis. Myersin teksti on liian ylistävää, sillä pitemmän päälle sellainen alkaa puuduttamaan.

Kirja on ohut johtuen siitä, ettei SOADin tarinaan liity traagisia bändikuolemia tai ihmeellisiä jäsenten vaihtumisia. SOAD ei ole Spinal Tap. 10 vuotta on mennyt lähinnä levymyyntien kasvamisella, sekä taiteellisten näkökulmien jatkuvalla eroavuudella. Myers jättää jostain syystä Daronin ja Serjin väliset valtataistelut todella vähiin. Olisi ollut hauska tietää, miksi Daron lähti dominoivalle linjalle Mezmerize/Hypnotize –aikakaudella. Myers on luottanut, että kirjan koukkuina toimisivat historian aikana tapahtuneet seikat, joihin SOAD on aina tarttunut äänekkäästi.

Joka tapauksessa kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Se on helppolukuinen, viihdyttävä mutta välillä myös todella ärsyttävä. Fanitekstien suurin synti on liiallinen kehuminen, joka tylsistyttää hyvin nopeasti.

Crockett