System Of A Down on loistava bändi. Ja Toxicity on kovimpia albumeja koskaan. Väiteeni allekirjoittaa ainakin Kerrang! ja Q –lehdissä vaikuttanut musiikkitoimittaja Ben Myers. Myers on niinkin iso fani, että kirjoitti bändistä kirjan. Myers on taatusti sanavalmis heppu, mutta huono argumentoija. Miehen teksti muistuttaa välillä jonkun dorkan bloggarin fanitekstejä! Kirjan vahvuus on ainakin se, ettei Myers kerro liikaa äijien nuoruudesta. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut mitä soittajat ovat harrastelleet 10 v. jne. Myers asettaa kirjan alussa hyvin poikien Armenia –taustat, painottaen maan poliittisesti arkoja aikoja. Myers on ymmärtänyt SOADin musiikin nerokkuuden todellisen ideakaivon = Armenian juuret. Poliittisista kuvioista Myers ottaa aika lailla kaiken irti, ryhtyen itsekin välillä ilkkumaan USA:lle aina kun saa mahdollisuuden.
Myersin tekstissä on myös ajantaju kohdallaan. Myers sortuu välillä liialliseen namedroppailuun, mutta suurimmalta osalta Myers on hyvin perustellut SOADin alkuaikojen menestyksen salaisuuden. Musiikkibisneksen 90-luvun tila ja sen aikaiset tapahtumat selitetään aika hyvin, eikä lukijalla tule tylsää missään vaiheessa. Myers on asioista hyvin perillä, sillä rapin pioneeri-posse Wu-Tang Clan tulee melkein yhtä usein esille kuin Nirvana. Kirjan tekstin sulavuus on yksi syy, miksi kirja koukuttaa.
Isoa miinusta tulee Myersin liiallisesta mehustelusta. Myers selittää heppi kovana yhtyeen biisien nerokkuudesta, vaikka loppujen lopuksi Myers kehuu vain niitä perus-seikkoja. Kappaleiden tekstillistä sisältöä sorkitaan vain helpoimpien biisien kohdalla, ehkä tahallisesti. Vaikeimpien SOAD kappaleiden tajuaminen on taatusti mahtava fiilis. Myersin teksti on liian ylistävää, sillä pitemmän päälle sellainen alkaa puuduttamaan.
Kirja on ohut johtuen siitä, ettei SOADin tarinaan liity traagisia bändikuolemia tai ihmeellisiä jäsenten vaihtumisia. SOAD ei ole Spinal Tap. 10 vuotta on mennyt lähinnä levymyyntien kasvamisella, sekä taiteellisten näkökulmien jatkuvalla eroavuudella. Myers jättää jostain syystä Daronin ja Serjin väliset valtataistelut todella vähiin. Olisi ollut hauska tietää, miksi Daron lähti dominoivalle linjalle Mezmerize/Hypnotize –aikakaudella. Myers on luottanut, että kirjan koukkuina toimisivat historian aikana tapahtuneet seikat, joihin SOAD on aina tarttunut äänekkäästi.
Joka tapauksessa kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Se on helppolukuinen, viihdyttävä mutta välillä myös todella ärsyttävä. Fanitekstien suurin synti on liiallinen kehuminen, joka tylsistyttää hyvin nopeasti.
Crockett
