maanantai 24. joulukuuta 2007

Kaamosta joulupyhien viettoon

Hou Hou Hou!
Eivätkö töllön kokoperheenleffat innosta juhlapyhinä? Jäikö Joe Pescin sadomasokistinen nöyryyttäminen mielestäsi liian valjuksi yksin kotona-leffoissa? Ei hätää, tällä kertaa joulupukki suosittelee talvista meininkiä, punaisella värillä leikittelevällä vaihtoehdolla.

30 Days of night (USA, 2007)
Ohjaus: David Slade
Pääosissa: Josh Hartnett, Melissa George, Danny Huston


Uudelta mantereelta kuuluu kummia. Muutama kuukausi takaperin korviini kantautui huhu, että jenkkien teatteriyleisöä peloteltaisiin jälleen uuden vampyyrileffan voimin. Kahvi meni väärään kurkkuun, sillä olen aina pitänyt gore-pitoisista pelotteluista. Pienen tarkastelukierroksen jälkeen odotukseni leffaa kohtaan nousivat potensiin Pii. Elokuvan tapahtumien miljöönä toimii nimittäin jäätävän kylmä Alaska ja paikallista kaupunkia vuosittain piinaava 30-päiväinen pimeyden kausi. Pahaonniset asukkaat joutuvat selviytymiskamppailuun terävähampaisia friikkejä vastaan juuri pimeyden alkamisen aattona. Edessä on 30 päivää veristä rellestämistä.

Sarjakuvaan perustuvan elokuvan Alkuasetelmat olivat siis mitä mainioimmat ja oikeastaan ainoaksi kysymysmerkiksi jäi miten potentiaali on saatu realisoitua. Leffan katsomisen jälkeen täytyy todeta, ettei tekele todellakaan jättänyt kylmäksi, viileästä tunnelmastaan huolimatta. Elokuva sisälsi huomattavasti enemmän asennetta ja tunnetta kuin moni muu surkea tai keskiverto nykykauhu. Selkeä pesäero muihin hankitaan jo miljööllä, joka onkin elokuvan suurin kantava voima ja kauniin kuvauksen lähde. Tuontantotiimi on ilmiselvästi ottanut mallia Carpenterin vuoden -82 klaustrofobisesta mestariteoksesta The Thing:istä. 30 days of night ei äidy tunnelmaltaan yhtä tukahduttavan piinaavaksi kuin The Thing, mutta elokuva kykenee silti luomaan mukavan jännitysmomentin hiiviskelyn ja hyökkäysten muodossa.

Suomalaisena ja ”lapin ukkona” voin todeta, että elokuvan kuvasto istuu täydellisesti suomalaisen sielunmaisemaan, koska jokainen tietää millaista on kokea kylmä ja pimeä kaamos. Toinen mukava seikka on yksinkertaisesti goren määrä, jota tekijätiimi on uskaltautunut viljelemään suurella antaumuksella. Odotin kevyempää kamaa, mutta tätä gore-diggaria lämmitti graafisen väkivallan käyttö. Näyttelijät vetävät roolinsa läpi onnistuneesti. Suuren suurta hahmojen kehitystä on kuitenkin turha odottaa. Pienoiseksi hahmonkehitykseksi voidaan laskea kahden päähahmon väinen, lopahtaneen rakkauden uudelleenlämmittely kaiken sekamelskan keskellä. Ihmissuhdekiemuroilla lisätään kiinnostusta eloonjäämiskamppailuun ja hyvä niin, koska osa elokuvan hahmoista jää sen verran etäisiksi ettei heidän kohtalonsa juurikaan sävähdytä.

Aikaisemmin mm. Musiikkivideoilla ja muutaman kokopitkän ohjauksilla elantonsa hankkinut David Slade tekee vähintäänkin menettelevää työtä kameran takana. Perusvarmaa ohjausta muutamalla hienolla kikalla.
Jos jotain huonoa hakemalla haluaa hakea niin se voisi hyvinkin olla elokuvan viimeiset minuutit, jotka valitettavasti palauttivat itseni lähes samaan tunnelmaan kuin katsoessani sielutonta 2000-luvun teinislasheria.
Leikittelen tulen kanssa kun lausun tämän ääneen, mutta 30 days of night vahvisti vain käsitystäni siitä, että Harlinin olisi sittenkin pitänyt ohjata kaavailtu ihmissusileffa Full Moon Fever. Edes Renny ei voisi pilata leffan mahdollisuuksia olla täydellinen aivot narikkaan leffa.

Leffavuoden viimeisellä neljänneksellä teattereihin pyrähtänyt 30 days of night on mielenkiintoinen ja toteutukseltaan miellyttävällä tavalla suhteellisen originelli toimintakauhu.

Jyki