Kaamosta joulupyhien viettoon

Hou Hou Hou!
Eivätkö töllön kokoperheenleffat innosta juhlapyhinä? Jäikö Joe Pescin sadomasokistinen nöyryyttäminen mielestäsi liian valjuksi yksin kotona-leffoissa? Ei hätää, tällä kertaa joulupukki suosittelee talvista meininkiä, punaisella värillä leikittelevällä vaihtoehdolla.

30 Days of night (USA, 2007)
Ohjaus: David Slade
Pääosissa: Josh Hartnett, Melissa George, Danny Huston

Uudelta mantereelta kuuluu kummia. Muutama kuukausi takaperin korviini kantautui huhu, että jenkkien teatteriyleisöä peloteltaisiin jälleen uuden vampyyrileffan voimin. Kahvi meni väärään kurkkuun, sillä olen aina pitänyt gore-pitoisista pelotteluista. Pienen tarkastelukierroksen jälkeen odotukseni leffaa kohtaan nousivat potensiin Pii. Elokuvan tapahtumien miljöönä toimii nimittäin jäätävän kylmä Alaska ja paikallista kaupunkia vuosittain piinaava 30-päiväinen pimeyden kausi. Pahaonniset asukkaat joutuvat selviytymiskamppailuun terävähampaisia friikkejä vastaan juuri pimeyden alkamisen aattona. Edessä on 30 päivää veristä rellestämistä.

Sarjakuvaan perustuvan elokuvan Alkuasetelmat olivat siis mitä mainioimmat ja oikeastaan ainoaksi kysymysmerkiksi jäi miten potentiaali on saatu realisoitua. Leffan katsomisen jälkeen täytyy todeta, ettei tekele todellakaan jättänyt kylmäksi, viileästä tunnelmastaan huolimatta. Elokuva sisälsi huomattavasti enemmän asennetta ja tunnetta kuin moni muu surkea tai keskiverto nykykauhu. Selkeä pesäero muihin hankitaan jo miljööllä, joka onkin elokuvan suurin kantava voima ja kauniin kuvauksen lähde. Tuontantotiimi on ilmiselvästi ottanut mallia Carpenterin vuoden -82 klaustrofobisesta mestariteoksesta The Thing:istä. 30 days of night ei äidy tunnelmaltaan yhtä tukahduttavan piinaavaksi kuin The Thing, mutta elokuva kykenee silti luomaan mukavan jännitysmomentin hiiviskelyn ja hyökkäysten muodossa.

Suomalaisena ja ”lapin ukkona” voin todeta, että elokuvan kuvasto istuu täydellisesti suomalaisen sielunmaisemaan, koska jokainen tietää millaista on kokea kylmä ja pimeä kaamos. Toinen mukava seikka on yksinkertaisesti goren määrä, jota tekijätiimi on uskaltautunut viljelemään suurella antaumuksella. Odotin kevyempää kamaa, mutta tätä gore-diggaria lämmitti graafisen väkivallan käyttö. Näyttelijät vetävät roolinsa läpi onnistuneesti. Suuren suurta hahmojen kehitystä on kuitenkin turha odottaa. Pienoiseksi hahmonkehitykseksi voidaan laskea kahden päähahmon väinen, lopahtaneen rakkauden uudelleenlämmittely kaiken sekamelskan keskellä. Ihmissuhdekiemuroilla lisätään kiinnostusta eloonjäämiskamppailuun ja hyvä niin, koska osa elokuvan hahmoista jää sen verran etäisiksi ettei heidän kohtalonsa juurikaan sävähdytä.

Aikaisemmin mm. Musiikkivideoilla ja muutaman kokopitkän ohjauksilla elantonsa hankkinut David Slade tekee vähintäänkin menettelevää työtä kameran takana. Perusvarmaa ohjausta muutamalla hienolla kikalla.
Jos jotain huonoa hakemalla haluaa hakea niin se voisi hyvinkin olla elokuvan viimeiset minuutit, jotka valitettavasti palauttivat itseni lähes samaan tunnelmaan kuin katsoessani sielutonta 2000-luvun teinislasheria.
Leikittelen tulen kanssa kun lausun tämän ääneen, mutta 30 days of night vahvisti vain käsitystäni siitä, että Harlinin olisi sittenkin pitänyt ohjata kaavailtu ihmissusileffa Full Moon Fever. Edes Renny ei voisi pilata leffan mahdollisuuksia olla täydellinen aivot narikkaan leffa.

Leffavuoden viimeisellä neljänneksellä teattereihin pyrähtänyt 30 days of night on mielenkiintoinen ja toteutukseltaan miellyttävällä tavalla suhteellisen originelli toimintakauhu.

Jyki

Anime Katsaus: Hayao Miyazaki

Walt Disneyn nimen tuntevat kaikki vauvasta vaariin, eikä ihme, legendaarisen satusedän hengentuotoksia olemme saaneet nautiskella jo reilut 80-vuotta. Disneyn tuotokset, niin uudet kuin vanhat klassikot, saavat runsaasti esitysaikaa vuodesta vuoteen, joten on luonnollista, että tuo D:llä alkava sukunimi tunnetaan suomessa paremmin kuin oman pojan, Iso D:n eli Ilkka Lipsasen esiintyjänimi. Disney Franchise hallitsee vielä suurta osaa markkinoista, mutta nousevan auringon maasta ponnistaneet animeohjaajat ovat alkaneet kahmia itselleen tilaa kilpailussa. Anime eli Japanilainen animaatio, ei ole mikään uusi tekijä, vaan sitä on tuotettu jo kohtapuolin n. 50 vuotta.
Hayao Miyazaki ei ole myöskään uusi tuttavuus kovan luokan Otakujen keskuudessa, mutta tavalliselle matti meikäläiselle, tämän japanilaisen animen ehkäpä tärkein vaikuttaja tuli tutuksi vasta vuoden 2001-kokopitkällään spirited away (suom. Henkien Kätkemä). Tammikuussa 67-vuotta täyttävä veteraani tunnetaan parhaiten tyylistään sekä ohjata, että käsikirjoittaa teoksensa. Miayazakin elokuville on tyypillistä hahmojen mielenkiintoiset ihmissuhteet sekä ihmisten ja luonnon kanssakäyminen. Vahvoilla ja itsenäisillä naishahmoilla on myös tärkeä osa Miyazakin elokuvissa.

Tässä muutama valittu pala ohjaajan uralta. Muutama kaipaa uusintakatselua, joten tämän vuoksi jätin pari leffaa jutun ulkopuolelle.

My Neighbour Totoro (1988)

Ennen Spirited awayta oli Totoro, ehkäpä Miyazakin luomista hahmoista tunnetuin ja ehdottomasti rakastetuin karvaturri. Paljon tästä kertoo jo sekin seikka, että Totoron hahmo on valjastettu Miyazakin animaatiostudio Ghiblin logoksi.
My Neighbour Totoro-elokuvaa on yleisesti tituleerattu Miyazakin hienoimmaksi työksi eivätkä ihmiset toki ole väärässä ihan täysin. Mestarin luomista tarinoista ehkäpä juuri Totoron hahmot ovat kaikista inhimillisimpiä ja samalla myös olemuksiltaan valloittavan aitoja ja lämpimiä. Kun soppaan lisätään mausteeksi vielä Totoron kaltainen mielikuvitushahmo on käsillä lämminhenkinen kokoperheen klassikkoanimaatio. Pörröinen Totoro on hahmona elänyt omaa elämäänsä valkokankaiden ulkopuolella jo kohta 20 vuotta, eikä innostus ota laantuakseen.

My Neihgbour Totoro on tarina Kusakaben perheen sisaruksista, jotka muuttavat isänsä mukana maalle, ollakseen lähempänä nimeltämainitsematonta sairautta potevaa äitiään. Idyllisessä maalaismiljöössä sisarukset tutustuvat naapureidensa ohella myös metsän mystisiin taruolentoihin, jotka näyttäytyvät vain lapsille. Taruolennot ovat suhteellisen arkoja ja näyttäytyvät vain harvoin, joten sisarusten etsintäretki olentojen löytämiseksi on hankala, kaiken taustalla vaikuttavat vielä arkipäivän ilot ja murheet.

Rikas Japanilainen mytologia elää vielä vahvana kansan mielissä ja siitä myös Totoron tarina ammentaa suuren osan elinvoimastaan. Hahmona Totoro esittää jonkinlaista metsän peikkoa tai metsänhenkeä. Länsimaiselle ihmisille japanilaisesta mytologiasta vaikutteita hakeva anime saattaa olla joskus hieman liikaa, mutta mielestäni tämä seikka vain lisää sekaan oman hienon mystisyyden tunteen, jota esimerkiksi lukuisista länsimaisista piirretyistä puuttuu.

Naapurini Totoro on kaikkea muuta kuin hätiköivä teos. Elokuva etenee rauhallisesti, tunnelmaa luoden, joka tekee siitä omalla tavallaan ainutlaatuisen nautittavan satutarinan. Virkistävää on myös se, että elokuvassa ei ole lainkaan hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Tämän tilalle on asetettu Kusakaben perheen äidin potema sairaus, jonka näkisin osaltaan edustavan pahaa.

Totoro sydämellinen elokuva, muttei imelällä tavalla. Se on myös täydellinen vastakohta samaan aikaan ilmestyneelle Tulikärpästen haudalle, jota esitettiin yhteisnäytöksessä Totoron kanssa. Ratkaisu ihmetyttää, sillä Tulikärpästen hauta on kaikkea muuta kuin herkkien ihmisten elokuva. Syvältä riipaiseva anime on edelleenkin yksi emotionaalisesti koskettavimmista elokuvakokemuksistani. Totoron piirrosjälki yllätti täysin. En odottanut sen olevan näin laadukasta 20 vuotta vanhassa animessa, varsinkin kun useat samaisen vuosikymmenen lopun animet olivat piirrojäljiltään valovuosia perässä. 5/5


Porco Rosso (1992)

Animemestari Hayao Miyazakin ohjaama fantasia-seikkailu yhdistelee hienosti oikean elämän historiaa mielikuvituksellisiin tapahtumiin, tässä sydämellisessä animessa. Porco Rosso on legendaarinen taistelijalentäjä, joka eräänlaisen taian seurauksena siaksi muututtuaan pakeni Italian lennostosta ja elelee rentoa elämää omassa trooppisessa piilopaikassaan, välimeren raikkaissa maisemissa. Oleskeluaan ja ainutlaatuisen koneensa kustannuskuluja Porco hallitsee tekemällä palkkakeikkoja erilaisten merilaivojen suojelijana. Porcoa vihaavat ilmojen merirosvot ja kunnioittavat tavalliset tallaajat. Yhteiskunnalliset muutokset ovat kuitenkin ajamassa Porcoa pois työnsä parista, mutta vielä kerran on karismaattisen possun tartuttava lennokkinsa ohjaksiin, kunnian ja rakkauden puolesta.

Porco Rosso on leppoisa hahmo. Possun raamit omaava karismaattinen miekkonen on monimuotoinen hahmo. Hän on yksinäisten vuosien saatossa oppinut kyynisyyden taidon, mutta sisällä sykkii kuitenkin lämmin ja avoin sydän. Hän piiloutuu kaikessa tekemisissään fyysisen olemuksensa taakse, itseironisten, mutta hauskojen heittojen saattelemana: ”Face it. i’m just a pig”. Englanninkielisessä Dubissa Porcona taiteilee itse Michael Keaton, joka elävöittää hahmoa ja hänen tarinaansa aluksi hieman lakoniselta kuullostavalla ääninäyttelyllään.

Porco Rosso on mittasuhteiltaan pieni ja hyvin yksinkertainen, mutta silti hieno tarina, joka jättää raavaankin miehen hyvälle tuulelle. Miyazakin luoma maailma elää omaa elämäänsä, jonka ansiosta katsojalle jää tunne kuin itse Porcon tarina ja tekemiset olisivat vain pieni osa itse suurempaa kokonaisuutta. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia ja Piirrosjälki upeaa kuten aina. Elokuva ei varsinaisesti sisällä mitään raskasta sanomaa kuten monet muut Miyazaki-tuotokset, mutta se oli leffan kannalta hyvä ratkaisu. Hieno tarina aikuiselle mielelle. 4/5

Princess Mononoke (1997)

Muinaiseen japaniin sijoittuva Princess Mononoke on fantasiaa ja seikkailua yhdistelevä teos, joka käsittelee pohjimmiltaan sitä miten ihmisen teot vaikuttavat luontoon ja sitä miten vanha joutuu muovautumaan tai katoamaan uuden alta. Elokuvassa tätä vanhaa ja perinteistä edustaa luonto ja luontoa hallitsevat erilaiset jumalat. Ihmisten kasvava teollistuminen ja kadonnut kunnioitus luontoa kohtaan on ajanut nämä kaksi osapuolta viimeisen ratkaisevan taistelun äärelle. Harmonia on kadonnut ja maailmassa riittää enää tilaa vain yhdelle osapuolelle. Lopullisessa taistelussa ratkaistaan osapuoli, joka jatkaa olemassaoloaan.

Tapahtumat ja etenkin jumalolentojen nousu viimeiseen katkeraan taisteluun muistuttaa paljon Taru sormusten herrasta-kirjan tapahtumia. Elokuva ei esitä selkeää mustavalkoista näkökulmaa siitä kuka on paha ja kuka hyvä vaan kuvaa tilannetta ja eri osapuolten motiiveja mielenkiintoisella tavalla. Kaikilla on oma lehmä ojassa.

Elokuvan lähtökohdat lähentelevät mittasuhteiltaan eeppistä tarinakerrontaa eikä Miyazakin toteutus epäonnistu. Voisi melkein sanoa, että Princess Mononoke on Miyazakin oma Taru sormusten herrasta. Suurten tapahtumien keskellä tärkeimmäksi osaksi elokuvaa muodostuu kuitenkin kahden päähahmon erikoisesti kehittyvä rakkaustarina. Toisiinsa rakastuneet päähahmot yrittävät tasapainoilla oikeiden ratkaisujen äärellä ja pysyä ylipäätänsä hengissä.
Miyazaki suoltaa kankaalle niin teemaltaan kuin visuaaliselta ilmeeltään sanoinkuvaamattoman upean tarinan jälleen kerran. Hands down 5/5

Spirited Away (2001)

Maailmalla mainetta niittänyt ja ensimmäisen Animaatio Oscarin vastaanottanut Spirited Away jatkaa Miyazakin menestystarinaa.
Chihiro on nuori tyttö, jonka matka uudelle asuinpaikalle keskeytyy dramaattisesti kun tyttö perheinen ajautuu Yu-baba nimisen noidan hallitsemaan henkien maailmaan.
Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi ja tytön on selviydyttävä yksin henkien maan haasteista löytääkseen parannuksen vanhempien loitsuun ja tien takaisin kotiin.

Lukuunottamatta alun kohtauksia, elokuvan tapahtumat sijoittuvat eräänlaiseen unenomaiseen jumalolentojen asuttamaan henkien maahan. Skenaario avaa miyazakille mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle mielikuvituksensa syövereihin ja tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että luvassa on silmiähiovan kaunista animaatiota ja mielikuvituksellisia oivalluksia, joita vain mestari itse voisi keksiä.

Miyazaki puhaltaa elokuvaan elinvoimaa hienoilla henkilöhahmoilla ja viimeistelee täydellisyyden hienoilla visioillaan. Täydellisyyttä hipovaa tarinaa häiritsee lapsenomainen moraalisaarnaaminen, joka on tuttua jo ohjaajan aikaisemmista töistä. Elokuva on kuitenkin pääosin suunnattu lapsille, joten asian ymmärtää, eikä seikka nyt välttämättä niin räikeä ole kuin monissa muissa animaatioelokuvissa. Silmänkarkin ohella opettavainen tarina ystävyydestä. 4,5/5

Jyki

Enter the Lundgren

Ruotsin vientituotteet: Ericson, Saab, Ikea sekä LUNDGREN !! Dolph Lundgren teksti on vastaisku Van Damme -tekstin floppaukselle. Tällä kertaa käsittelen oikeasti merkittävän toimintaikonin, joka tuottaa ruotsille yhtä paljon positiivista mainetta kuin Ikea tai Kenny Jönsson.


1985-1987

80-luvulla malli-laulaja-luonnonoikku Grace Jonesia heilastanut Lundgren teki ensiesiintymisensä nimenomaan Grace Jonesin tähdittämässä James Bond –elokuvassa A View to a Kill (1985). Propagandalla sävytetty Rocky IV (1987) toimi Lundgrenin läpimurtona. Lundgren esitti vakuuttavasti muulinnäköistä muskelihirviötä, jota vastaan Rocky mittelöi maailmanrauhan nimissä. Ja loppu onkin historiaa. Lundgrenista muovattiin aikakautensa suuri toimintatähti, joka tuotti liukuhihnalta useita pienellä budjetilla koottuja, mutta voittoa tuottaneita tusinatoimintaelokuvia. Muutama niistä ovat jopa aikakautensa tärkeimpiä toimintaelokuvia!

Gary Goddard: Masters of the Universe (1987)

Yoram Globusin ja Menahem Golanin tuottama ensimmäinen He-Man elokuva on 80-luvulle tyypillistä kalkkunaviihdettä, ja Lundgrenin ensimmäinen tähtirooli. Juonikuvio on yksinkertainen; Skeletor on pahis, joka on valloittanut Eternian. He-Man ja kourallinen sotureita pyrkivät maasta käsin hyökätä ja saada Eternia taas Velhottaren haltuun. Idea viedä He-Man kaupunkimiljööseen on vain huono tekosyy säästää rahaa. Tiedossa on imelää teinisöpöilyä, laserpyssyjen pauketta ja miekan kalistelua. Kyllähän tämän voi aina tietyin väliajoin katsoa uudestaan, ja muistella kuinka viatonta viihdettä nuorisolle aikoinaan tehtiin. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. Ääntämisessä isoja ongelmia, ja tunteiden osoittaminen lähes mahdotonta. Lisäpisteitä uskottavista toimintakohtauksista, joissa Lundgren on omimmillaan.

Joseph Zito: Red Scorpion (Punainen skorpioni, 1989)

Ohjaaja Joseph Zito on yhtä olennainen osa 80-luvun elokuvatuotantoa kuin John Milius tai Walter Hill, mutta on saanut lähes järjestelmällisesti kuraa niskaansa. Ziton keskeiset ohjaukset kuten Invasion U.S.A. (1985), Missing In Action (1984) ja Friday the 13th: The Final Chapter (1984) ovat kaikille peruskauraa, joten Red Scorpion –jää yleensä huomiotta. Oikeastaan syystäkin. Missing In Action on äijämenoa viimeiseen pisaraan, mutta Red Scorpion on käsittämätöntä kuraa. M. Emmet Walsh palaa pieksemään suutaan Missing In Action –elokuvan hengessä. Kovanaamat Carmen Argenziano ja Brion James täydentävät Red Scorpionin peruskasarimaista näyttelijäkatrasta. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2,5/5. Lundgren menee täydestä spetnaz sotilaana, jolla on tappajanvaistot verissä. Roolihahmo ei kysy todellisia taitoja.

Mark Goldblatt: The Punisher (Punisher – rankaisija, 1989)

Dolpan ensimmäinen mestariteos on sarjakuvafilmatisointi, josta on riisuttu sarjakuvan kaikki naiivi yliampuvuus, mutta säästetty hahmon ja tarinan karuus. The Punisher on kovaotteinen toimintaelokuva, jossa perheensä menettänyt poliisi jakaa oman käden oikeutta kaikille niille, jotka ovat luikerrelleet lakipykälien myötä vapaaksi. Paul Verhoevenin vakiokasvo Jeroen Krabbé esittää kusipäistä gangsteripomoa, jonka niskaan sekä Punisher että Yakuza hengittävät. Ytimekäs juoni etenee junanlailla, jonka aikana herkutellaan mahtavilla toimintakohtauksilla, sekä hieman ympäripyöreällä ja epämääräisellä moraalidialogilla. Lopputulos ei ole mestariteos, mutta aikakautensa keskeisiä toimintaelokuvia. Uncut –versiota on liikkeellä erittäin nihkeästi, harmi. 4/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 4/5. Dolpalta mainiota synkistelyä perheensä menettäneenä kahjona ex-poliisina, joka rasvattuna ja alastomana meditoi viemäreissä. Härö roolisuoritus härössä leffassa.

1990 –1996

Jotain oleellisia on yhä näkemättä, kuten esim. Joshua Tree (1993), Cover Up (1991) sekä häpeällisesti myös The Shooter (a.k.a. Hidden Assassin,1995). Universal Soldierin voit kurkata Van Damme osioista, lasken sen enemmän Damme –leffaksi, koska Dammella siinä enemmän herkutellaan. Valitettavasti liiaksikin. 90-luvun nähdyistä oleellisista elokuvista ainoastaan Johnny Mnemonic (1995) on heikko, tosin Lundgren vetää tuossa uransa komeimpia roolisuorituksia: 4/5. Russell Mulcahyn Silent Trigger (Äänetön tappaja,1996) ei suinkaan ole huono elokuva, mutten välitä kirjoittaa siitä riviäkään. 2,5/5 tähden rykäisy.

Craig R. Baxley: Dark Angel (I Come In Peace/Musta enkeli,1990)

Huumediileri ulkoavaruudesta (saksalainen bodarihirviö Matthias Hues), kadut tunteva citykyttä (Lundgren) sekä by-the-book krakapoliisi (yhdysvaltalainen huumoriveikko Brian Benben) törmäävät toisiinsa tässä hulvattoman hauskassa toimintaelokuvassa, joka taatusti jakaa mielipiteet! Elokuvan lähtöajatus eli ulkoavaruuden huumediileri metsästää galaksien kovinta trippiä suoraan ihmisten aivoista on loistava, ainakaan se ei ole puhki kulutettu. Elokuvan toinen tärkeä viehätys on toiminnan näppäryys: kohtaukset ovat todella räjähtäviä ja toimivat täydellisesti. Elokuvan mahdollinen miinus on tietysti Dolph Lundgren, joka ei sovi kaikille. Elokuvan romanttinen sivujuoni on päälle liimattu, mutta se antaa Benbenille mahdollisuudet heittää pari todella hauskaa läppää. Suosittelen varauksella: tämä on pelkkää viihdettä, ei tosielämää. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: Lundgren ja Benben ovat loistava kaksikko (duo kemia: 4/5), mutta Lundgren yksinään: 2,5/5. Ei mitenkään kummoinen roolisuoritus.

Mark L. Lester: Showdown in Little Tokyo (Taistelu Pikku-Tokiossa, 1991)

Mark L. Lesterista en osaa oikein sanoa mitään, sillä miehen ura on melkoista tasonheilahtelua. Ja jostain syystä se kehutuin Lester, Commando (1985), ei iske itselleni juuri ollenkaan. Sen sijaan teinijengikuvaus Class of 1984 (1982) on Lesterin uran selvästi kirkkain helmi. Showdown in Little Tokyo roikkuu Lesterin päätöiden joukossa lähinnä kohtauksen takia, jossa Brandon Lee kehuu Lundgrenin molon kokoa. Ikimuistoisen kohtauksen takia: 5/5. ”Oikeasti” ehkä vain 4/5.

Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. En niellyt Lundgrenin japsimietiskelyjä ja suuntauksia ollenkaan. Lundgren ei luonnu Seagal –henkiseksi sensei -mestariksi.

Perry Lang: Men of War (Men of War - palkkasoturit,1994)

Verinen sotaelokuva muistuttaa hyvin paljon Chuck Norrisin Braddock -elokuvia sekä Sly Stallonen Rambo -seikkailuja, mutta verisen pinnan alla on mainio tarina. 2.kertainen Oscar-ehdokas John Saylesin osittain kirjoittama elokuva kertoo palkkasoturi Nick the Sweden (Dolph Lundgren) tarinan. Nick on väkivallan turruttama nuuskahuuli, joka houkutellaan helppoon tehtävään Etelänmeren saarille. Saaren alkukantaiset asukkaat avaavat Nickin silmät totuudelle, ihmishengen todelliselle arvolle. He antavat Nickille mahdollisuuden tuhota menneisyyden veriset muistot. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: 3/5. Lundgren mutisee ja näyttelee ilmeettömästi sodan turruttamaa kessua. Ympärillä olevat ylinäyttelevät niin railakkaasti, että Lundgren nousee jopa edukseen esiin.

1997-1999

Dolphin voittokulku katkesi Frédéric Forestierin surkeaan The Peacekeeper (1997) – kalkkunaan, jossa tosin on yksi mainio toimintakohtaus (talojen katolla pidettävä takaa-ajo). Jean-Marc Pichén The Minion (1998) tarjosi maukkaat lähtökohdat, mutta lopputulos jäi laimeaksi pelleilyksi.

2000-luku on täysin pimennossa.

Tämä on vasta osa I Lundgren –elokuvamytologiasta, sillä tulen palaamaan aiheeseen, kunhan olen nähnyt 2000-luvun tuotannon sekä puuttuvat 90-luvun herkut. 2000-luvun elokuvista en kirjoita välttämättä riviäkään, jos ne osoittautuvat huonoiksi.

Crockett

Musacorner esittää… The Hype: Wu-Tang Clan - The 8 Diagrams (SRC Records/Universal Motown Records/Bodog, 2007)

Wu-Tang Clanin odotetun The 8 Diagramsin piti ensin tippua 23.lokakuuta, sitten marraskuussa, sitten 4.joulukuuta mutta lopullinen (?) päivämäärä onkin 11.joulukuuta.
Tässä tracklist, tuottajatiedot sekä kahden musiikkilehden kootut kommentit biisikohtaisesti:

Tuotanto:
The RZA (#1-14); Easy Mo Bee (#2); DJ Allah Mathematics (#10).

Tracklist

#1. "Campfire"

Sampling Curtis Mayfield's "Gypsy Woman," 8 Diagrams begins with an old kung-fu master preaching about kindness and justice, evidence of their long standing fixation with martial arts. Method Man's voice emerges rapping: "cruising on the interstate follow me while I innovate." He later adds: "I don't eat berries" except Halle". – Spin Magazine

Meth opens the album, spitting steady over a heavy warped plodding beat that definitely cocks a nod towards the ’36 Chambers’ days. – HHC Magazine

#2. "Take It Back"

Subtle flip of a classic break with the Wu lining up to rhyme over it – these days there’s a good argument that you don’t really need your older rap gods to do anything more than that. – HHC Magazine

"Before you had a name / You were screaming Wu-Tang" is a great indication of what Wu-Tang means to Wu-Tang as a united group despite the recent divisiveness. – Spin Magazine

#3. "Get Them Out Ya Way Pa"

Big beastly electric bass tones underpin this, and it’s a reinvigorated Meth who takes the spoils again. – HHC Magazine

Ghostface provides the chorus, "If he drunk and he runs his mouth then we stomping him out" and then the refrain ("Get them out Ya Pa"). The tough guy ethos feels a bit out of place, but fits well with the grungy brassy beat. – Spin Magazine

#4. "Rushing Elephants"

Rae’s talking about “Excalibur swords, T-Rexes”, GZA’s explaining “energy that shifts in colours”, and RZA’s mush-mouthing about, er, the Lord Of The Rings. This is the Wu getting their nerd on. – HHC Magazine

GZA talks about his "big booty cousin nasty Nadine" -- and then double-teaming her. Incest notwithstanding, it's a great track. – Spin Magazine

#5. "Unpredictable" (a.k.a. Thug World) featuring Dexter Wiggles

Inspectah Deck and Raekwon split the lyrical duties manhandling this spooky off-key instrumental. Complete chaos reigns on one of the best tracks on album. – Spin Magazine

Deck destroys it with his verse (though “Wu-Tang – keep it fresh like Tupperware” might not be his most assured punchline) and RZA references Meth’s recent crowd surfing tendencies. A Wu-Tang toe-tapper. – HHC Magazine

#6. "The Heart Gently Weeps" featuring Erykah Badu

AKA the one that’s meant to get indie rock kids to buy the album. – HHC Magazine

Ghostface talks about taking his "bitch to Pathmark" then lamenting about getting his shoes dirty before realizing he's out of bullets. The sort of inscrutable oddball genius Ghost is famous for. – Spin Magazine

#7. "Wolves" featuring George Clinton

There’s some animal predatory nonsense going on in the chorus while the beat’s again got that mystical vibe to it. – HHC Magazine

George Clinton paints some weird yet effective imagery of running in the forest a la Little Red Riding Hood. Our early favorite. – Spin Magazine

#8. "Gun Will Go" featuring Sunny Valentine

Some late night dark alley business, Rae opens rapping in that hush-hush style he’s been rocking on and off for a while now, then Meth builds on it talking about “Poverty Island”. – HHC Magazine

Over these really articulate strings, Atlanta-based rapper Sunny Valentine sings an irresistibly charming hook about gun violence, remarkably. – Spin Magazine

#9. "Sunlight"

Basically a skewed Wu-Tang funeral march, with RZA holding down all duties on the mic. Not too far removed from ‘Jah World’. – HHC Magazine

Executive producer RZA makes one of two rapping cameos, performing a paean to Allah on a stormy, indiscreet track. "Allah is the most gracious / He made the earth so spacious," he raps stoically. – Spin Magazine

#10. "Stick Me For My Riches" featuring George Alston

Unless it’s sampled from an old soul record, you really don’t want to hear a modern Wu-Tang Clan track open with a whole minute of singing, as happens here. – HHC Magazine

The hollow chute pistons ingratiate the track really well in spite of the tried theme. – Spin Magazine

#11. "Starter" featuring Sunny Valentine & Tash Mahogany.

Again, there’s a lot going on in the background with the beat, but the singing in the chorus could go. – HHC Magazine

A nasty sports/porn allegory persists where the female in question is the "number one draft pick." Don't forget about the "human highlight," either. A really wet misogynistic track, naturally. – Spin Magazine

#12. "Windmill"

RZA in soundtrack mode, this is an atmospheric slow-burner with a low key vibe to it. At the risk of getting repetitious, it’s a pleasant surprise how motivated Meth sounds across the project, spitting self-referential boasts like “In living proof I’m the wittiest unpredictable/Most talented rap motherfucker you ever listened to.” – HHC Magazine

There's no formal chorus on here, just a disorganized lyrical exercise built on a guitar trapeze. – Spin Magazine

#13. "Weak Spot"

Classic breakbeat with the Clan in straight braggadocio mode: “You can never find Zig’ weakspot – stop looking,” throws down RZA. – HHC Magazine

Inspired by a kung-fu theme, this stuffy track, courtesy of the chafe bass line, is a chest-pounding, good time harkening back to some of the Wu's older material. – Spin Magazine

#14. "Life Changes"

Seven minutes of ODB tribute, with short laments from the Clan split up with a simple chorus. Deck gets the most introspective (“And I share the blame ‘cos you was calling for help kid/Shoulda coulda woulda had the time – I was selfish,”). – HHC Magazine

The heartfelt and emotionally sharp ODB eulogy that everyone chimes in on, accordingly. An appropriate tribute? Yes, definitely. – Spin Magazine

+
#15. "Tar Pits" [Bonus Track]
#16. "16th Chamber" [Bonus Track] – Unreleased ODB Track from ’93

---Crockett arvostelee levyn joulukuussa...

JEAN-CLAUDE VAN DAMME - Brysselin balettitanssijan tie toimintaikoniksi

Bryssel on Belgian pääkaupunki, jonne turistit saapuvat ihailemaan Atomiumia, NATO:n päämajaa sekä pissaavan pojan pronssipatsasta (Kuopiosta löytyy parempi). Mutta ihan rehellisesti, Bryssel pyörii ihmisten huulilla vain siksi, että toimintaikoni Jean-Claude Van Damme putkahti maailmaan juuri maagisesta…Brysselistä.

En tuhlaa hyvää blogi tilaa kirjoittamalla oliko Jean-Claude Van Damme hyvä koulussa, hyvä aviomies tai huono näyttelijä, vaan keskityn olennaiseen: miksi nuoruudessaan balettitanssijana mainetta niittänyt Van Damme tullaan muistamaan toimintaikonien joukossa. Van Dammen suosio perustunee siihen, että kotitalouksien jokainen perheenjäsen saa Damme –elokuvista irti jotain. Miehille on tarjolla räjähtäviä ammuntakohtauksia sekä tiukkoja kaksinkamppailuja, naisten henget salpautuvat Dammen poikamaisen olemuksen sekä tiukkojen pakaroiden myötä. Lisäksi Van Damme esittää haavoittuvaisempia sekä inhimillisempiä hahmoja kuin Stallone, Seagal, Schwarzenegger jne. Dammen heikkouksiin kuuluvat elokuvien huono taso sekä asenteen puuttuminen. Damme ei saanut kulta-aikanaan tehdyksi kuin pari hyvää elokuvaa, joten käsittelenkin vain kaikki oleelliset Damme –elokuvat.

Valikoitu filmografia

Newt Arnold: Bloodsport (Bloodsport - viimeiseen asti,1988)

Tämä ei ole edes hyvä elokuva, mutta Van Damme iskostui kaikkien mieliin nimenomaan tästä kulttirainasta. Elokuvan taistelukohtaukset ovat huimaa seurattavaa, ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla. Elokuvan ikimuistoisuus perustuu Van Dammen sekä Bolo Yeungin välisestä mättökohtauksesta. 1,5/5

Albert Pyun: Cyborg (1989)

Penninvenytyksen asiantuntija Albert Pyun on myös hieno visualisti, sen osoittaa varsinkin kohtaus, jossa Van Damme ristiinnaulitaan aavikolla lepäävään laivan mastoon. Damme esittää mystistä matkaaja Gibson Rickenbackeria, joka jostain syystä päättää auttaa kyborgi-naista, joka kantaa sisällään tärkeää tietoa koskien maailman tuhon partaalle ajaneesta epidemiasta. Kun kyborgi kysyy Van Dammelta, että: Why did you help me? – Tähän Damme tokaisee mystisesti: I thought it was somebody else. Elokuvan faneihin taitaa lukeutua myös Wu-Tang Clan yhtyeen Method Man, sillä mies aloittaa albuminsa Tical 2000: Judgement Day (Def Jam,1998) vapaasti lainaamalla elokuvan pahista, Fender Tremoloa, karjaisemalla: I like the death! I like the misery! I like this world! Häikäisevän rehellistä roskatoimintaa. 3,5/5

Mark DiSalle & David Worth: Kickboxer (1989)

Asiallinen Van Damme –pätkä, joka oli Dammen viimeinen niitti noususta Hollywoodin mielenkiintoisimpien uusien muskelisankareiden leiriin. Van Damme esittää pyyhepoikaa, joka päättää treenata itsensä tappokoneeksi, ja kostaa veljensä vammautumisen kehässä. 2,5/5

Sheldon Lettich: Double Impact (Kaksoisisku,1991)

TUPLASTI DAMMEA!! – Damme tekee kaksoisroolin veljeksinä, joita yhdistää vain ulkonäkö muskeleita myöten. Toinen on silkkikalsareita pitävä naistenmies, toinen karu salakuljettaja. Heidän isänsä on kuollut poliitikko, ja heidän tehtävänä on kostaa isäukon kuolema. Väkivalta on silmille iskevän veristä, juoni kulkee hyvin eteenpäin ja kaksinkamppailutkin ihan mukavia. Teknisesti hyvin tavanomainen, mutta leffassa on TUPLASTI DAMMEA!! – Mahtavaa! Elokuvaa täydentävät kaappimainen kolossi Bolo Yeung sekä amatsonimainen bodarivosu Corinna Everson. 4/5

Roland Emmerich: Universal Soldier (1992)

Piristävän väkivaltainen ja tyly Van Damme –elokuva! Vietnamissa seonnut kessu (Dolph Lundgren) sekä suoraselkäinen sotilas Luc (Damme) kuolevat toistensa käsien kautta, ja valtio muovaa näistä kuolleista sotureista robottimaisia Unisol –tappajia. RoboCop henkisesti molempien muisti alkaa palailemaan pätkittäin, ja jatkavat jo Vietnamissa alkanutta kissa- ja hiirileikkiä läpi Arizonan maisemien. Kait elokuvassa on jokin poliittinen mielipidekin taustalla, mutta enemmänkin kyseessä on suoraviivaisesti etenevä, naiivi ja ylilyöty väkivaltanäytelmä. Eli siis mahtava toimintaelokuva. 4/5

Tsui Hark: Double Team (Double Team – Kaksoisisku,1997)

Vain lapsina tuttia liian kauan imeneet mammanpojat pitävät tätä huonona elokuvana! Siis alku on tehokasta kyttäilyä ja koko tivoli –mättö on erittäin muistettava. Elokuva muuttuu hieman ufoksi vasta kun Damme siirtyy ”kuolleena” oudolle saarelle, mutta onneksi sieltä päästään nopeasti pois. Lopussa meno yltyy jälleen päteväksi, mutta elektroniikkamunkit menevät jo huonon herjauksen puolelle. Dennis Rodman latoo ilmaan koristermilatteuksia, ja laittaa kysymään miksi tästäkin herrasta piti leipoa toimintastara. Eikö levypallomestarin maine riittänyt. 3,5/5

Tsui Hark: Knock Off (Täystyrmäys,1998)

Olen aina pitänyt Tsui Harkin Knock Offia jollain tavalla jälkeenjääneenä katastrofina. Kuitenkin katson elokuvan kerran vuodessa, joten jotain koukuttavaa elokuvassa täytyy olla. Juoni on niin älytön, etten oikein tajunnut koko pätkää. Kuitenkin elokuvassa on ikimuistoisia dialogipätkiä, toimintakohtauksia sekä se legendaarinen alun juoksukilpailu, jossa Rob Schneider läpsii ankeriaalla Dammea hanuriin. Katsokaa Knock Off ainakin upeiden toimintakohtausten takia, joista ainakin hedelmävaraston mättökohtaus on huima. 3/5

---
Siinä siis Dammen hienoimmat saavutukset ja laatu korvaa määrän! Ja eihän se neljä hyvää elokuvaa kahdessa vuosikymmenessä ei ole huono saavutus, eihän?? – Huoh. Totta puhuen nyt artikkelin teon jälkeen kadun suunnattomasti koko tekstiä! Eihän tämä Belgian pähkinänsärkijä ole saanut juuri mitään aikaiseksi!!! Toimintaikonin maine on siis erittäin kiisteltävä asia, tässäpä lukijoille mietittävää. Menen tästä lyömään päätä seinään ja katsomaan Steven Seagalia.

Crockett

Seagalismin pyhä viisinäisyys

Senseistä niskoja väänteleväksi toiminta ikoniksi

Tämän päivän toimintaelokuvia seuraava nuoriso tunnistaa Steven Seagalin väsyneet kasvot straight-to-video-tyyppisistä sieluttomista räpellyksistä, mutta eivät välttämättä tunne Sensein jättämää elokuvallista perintöä toimintagenren saralla. Ajat olivat ennen toiset. Ajattelinkin valoittaa nykyisin Budhalaisia arvoja seuraavan Seagalin uran ensimmäisiä elokuvia. Tämä ns. säälimätön pyhä viisinäisyys, joka koostuu elokuvista Above The Law, Hard to Kill, Marked for Death, Out for Justice ja Under Siege, kuuluu edelleenkin suosikkieni joukkoon. Steven Seagalin kultakausi oli 80- ja 90-luvun vaihteessa. Vielä tuolloin markkinoille tuotiin K-18 leiman omaavia testosteroni pitoisia äijäleffoja. Nämä ajat ovat valitettavasti jo kadonneet ja nykykatsojille tuputetaan massayleisöä varten siloiteltuja pg-13 leffoja. Vanhat kassamagneetteiteina toimineet lihaskimput ovat siirtyneet joko jäähdyttelemään, kokonaan eläkkeelle tai tärkeisiin julkisiin virkoihin.

Ennen siirtymistään ruudun toiselle puolelle, Seagal toimi rahakkaiden henkilöiden kamppailulaji-opettajana. Japanissa kamppailulajioppinsa hankkinut Seagal löydettiin sattumalta kun yhdellä hänen asiakkaistaan sattui olemaan suhteita elokuvamaailmaan. Sensei löysikin itsensä nopeasti kamppailulajeja taitavana etsivänä elokuvssa Above the law vuonna 1988. Maanläheisellä tyylillään Seagal saavutti yleisön suosion nopeasti ja rooleja alkoi sadella. Noloja hetkiä ennen varsinaista uraansa toimintastarana kokenut Seagal mursi vahingossa Itse herra bondin, Sean Conneryn ranteen, opettaessaan tälle kamppailulajeja Never say never again:n kuvausten aikana.

Seagal viljelee harvakseen mitään maata mullistavia one-linereita, mutta ajoittain herran muminat nostattavat kohtauksen arvoa huomattavasti. Hersyvän kuivat one-linerit kuuluvat Seagalin maneereihin, mutta eivät ehkä ole ”se” juttu ja se on ymmärrettävää, koska miehen kädet ja jalat puhuvat hänen puolestaan, yleensä tuhoisin seurauksin. Ajoittain tuntuu ettei miehellä ole minkäänlaisia inhimillisä tunteita kun ukkoa isketään lakoon. Suuria tunneskaalan vaihteluja on myös turha hänen elokuvista etsiä. Suurin syy on varmasti miehen näyttelijäntaidoissa, jotka ovat olleet aina vähintäänkin puutteelliset ja täynnä muistettavia maneereita. Pökkelö nimikkeenä ei olekaan ihan aiheeton Seagalin kohdalla. Hänen naamastaaan on vaikea päätellä minkäänlaista sisäistä tunnekuohua.
Mutta tässä itse pyhä viisinäisyys, kolumnisti Ian Shoalesin kirjoittamien Haikujen saattelemana.

I know what you think.
You think you're above the law.
You're not above mine.

Above the Law (USA, 1988)
Pääosissa: Steven Seagal, Pam Grier, Henry Silva

Above The Law tai suomeksi Nico, nosti Steven Seagalin nimen ryminän lailla toimintaleffoja ravinnokseen ahmivien katsojien huulille. Above The law on Suhteellisen pienellä budjetilla kyhätty rehti tarina Nicosta, etsivästä, joka on saanut tarpeekseen lain kyvyttömyydestä rankaista syyllisiä. Nico päättää ottaa asianomaisten rankaisemisen omalle kontolleen. Elokuva liikuskelee siis selvästi Bronson-vaikutteita sisältämällä vigilantegenrellä, mutta sisältää runsaasti myös chuck Norrisille tyypillistä, yhden miehen armeija-kaltaista rymistelyä. Ehkäpä juuri siksi, elokuva iski 80-luvun lopulla katsojien sydämiin ja varmisti uuden tähden synnyn.

Elokuva starttaa pienimuotoisella Vietnam-jaksolla. jossa leffan päähahmot ja luonteenpiirteet pohjustetaan sekä luodaan ristiriitoja tulevaa tarinaa varten. Seuraa hyppäys nykyhetkeen eli vuoteen 1988, Nicon lapsen ristiäisiin. Elämä kulkee samoilla raiteilla kunnes kysymyksiä herättävät tapahtumat pakottavat Nicon tutkimaan erästä tapausta hieman pintaa syvemmältä. Tutkimusten edetestä Nico saa huomata, että kyseeessä ei ole mikään pikku juttu, vaan suuren luokan salamurhan suunnittelu. Kapuloita rattaisiin iskevät maksetut poliisit, lain yläpuolella toimivat tiedustelupalvelun-agentit sekä tietysti omaa napaansa tuijottavat pahikset. Kun Nicon tuttu murhataan ja perhe joutuu hengenvaarallisen uhan alle, mies joutuu toteamaan, että asiasta on tullut henkilökohtaista. Mättäminen voi alkaa.

Steven seagal nousee lain yäpuolelle heti ensimmäisessä elokuvaroolissaan ja tiputtaa samalla pahaa-aavistamattomat tahot norsunluutorneistaan. Ja sehän sopii katsojille vallan hyvin. Mies ottaa luulot pois niiltä jotka uskoivat hänen olevan luodinkestämätön. Above The Law kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja etenkin lain yläpuolella taiteilevia tiedusteluagentteja, mutta on päähahmon tekemisien kautta ristiriidassa sanomansa kanssa. Sanoma siis vesittyy, mutta onneksi elokuva onnistuu siinä tärkeimmässä tavoitteessaan eli toiminnassa. Pahiksia viedään kuin pässiä narussa kaupungin kaduilla, baareissa ja jopa siinä perinteisessä ulkomaalaisomisteisessa pikkupuodissa. Rentoa matsaamista, viuhuvia luoteja ja sitä kuuluisaa graafista väkivaltaa. Kohtauksessa, jossa seagal vääntää ensiksi pahiksen käden poikkki ja etenee siitä niskaan, on vain sitä jotain alkukantaisen hienoa. Ei turhia puheita vaan sitä 80-lukulaista yltiöväkivaltaa puhtaimmillaan. Hieno aloitus uralle.

You fucking with me?
If you want me to hurt you,
Believe me, I will.

Hard To Kill (USA, 1990)
Pääosissa: Steven Seagal, Kelly LeBrock, William Sadler ja Frederick Coffin.

Seagalin Hard to kill on kaikkea muuta kuin älynjättiläinen. Steven Seagal on vaikeata tappaa, sen nyt tietävät kaikki. Tämän joutuu toteamaan myös elokuvan pääpahis jo heti alkumetreillä. Hard to kill, suomalaisittain Vaikeasti tapettava käsittelee niin monen muun Seagal-elokuvan ohella korruptoitunutta poliisi-instituutiota ja kieroja poliitikkoja.

Mason Storm (Seagal) on nimensä veroinen kovaksikeitetty kyttä, joka saa selville tietyn tahon aikeet salamurhata virassa istuva senaattori. Korruptoituneiden poliisien kautta kulkeva informaatio vaatii kuitenkin Stormilta raskaan hinnan. Hänen perheensä murhataan kylmäverisesti, mutta kuin ihmeen kautta Storm itse, selviää nipin napin, ajautuen kuitenkin syvään koomaan. Hänen kuolemansa lavastetaan ja koomapotilaana makaava Storm sijoitetaan turvalliseen paikkaan. Seitsemän vuotta myöhemmin Storm herää koomastaan ja hänen mielessään on vain yksi asia. Kosto.

Luodit lentelevät ja pahikset ulvovat tuskasta kun heidän ruumiinosiaan muokataan uuteen uskoon. Kyllä, Steven Seagal on täällä taas. Yhden onnistuneen elokuvan mies, ohjaaja Bruce Malmuth puhaltaa Hard to Kill:iin 90-lukulaista lähestymistapaa ja kumma kyllä, elokuva onnistuu olemaan tyyliltään huomattavasti 90-lukulaisempi teos kuin sitä seuranneet 2 teosta (Marked for death ja Out For Justice). Turha kuitenkaan luulla, että elokuva olisi puhdistettu turhasta väkivallasta. Pyhän viisinäisyyden selvästi heikoin lenkki sisältää tarpeeksi sitä itseään ollakseen aito ja oikea Seagal-tapaus. Sivurooleissa häärivät hemaiseva Kelly Le Brock, William Sadler sekä Frederick Coffin

Tyylille uskollisesti katsojien ei tarvitse odottaa ensimmäistä rökityskohtausta kovinkaan kauaa. Seagalin hahmot kun tuppaavat jatkuvasti törmäilemään uppiniskaisiin ryöstelijöihin jopa ruuanhakureisssuillaan. Ennen kuin itse elokuva kunnolla starttaakaan saamme todistaa kun ryöstelijät ottavat lukua yksi toisensa jälkeen, Stormin napsiessa heitä perusaikidolla. Yksi asia mitä rakastan näissä elokuvissa yli kaiken, on naurettavan epäinhimillinen ja epärealistinen käyttäytyminen. Seagalin esittämän Stormin mielestä kun tuntuu olevan oikeutettua tehdä julkisia teloituksia suuren ihmisjoukon edessä, ilman pelkoa jatkoseuraamuksista tai rangaistuksista. Elokuvan hauskin ”pieni” yksityiskohta on kuitenkin se, että Storm kykenee seitsemän vuoden liikkumattomuuden jälkeen saada itsensä samaan kuntoon kuin ennen, parin viikon treeneillä (arvio). Tällaiset turhat pienet yksityiskohdat antaa viimeistään anteeksi kun koittaa legendaarisen biljardikeppikohtauksen aika. Kohtaus vie viileyden pakkasen puolelle ja aiheuttaa itsessäni lähes aina spontaanin naurunpyrskähdyksen tai suosionosoituksen. En viitsi spoilata enempää, mutta kohtaus sisältää legendaarisen lausahduksen Seagalin suusta: That is for my wife! Fuck you and die!

I don't like to fight.
I don't like hurting,
but for you, I will !

Marked for Death (USA, 1990)
Pääosissa: Steven Seagal, Basil Wallace, Keith David

Steven Seagalin uran kolmas kokopitkä jatkaa jo tutuksi tulleella kostoteemalla. Lähinnä hätäisiä tv-sarjojen jaksoja nykypäivänä kyhäävä veteraani-ohjaaja Dwight H. Little, ohjasi aikoinaan muutaman perinteisen koulukunnan toimintarymistelyn sekä neljännen jatko-osan Halloween elokuvalle. Merkittävät meriitit ovat vähissä, mutta Marked for Death (Suom. Kuoleman Merkki) leffassa ohjaaja onnistuu maalailemaan tehokkaita uhkakuvia periamerikkalaisia lähiöitä terrorisoivista jamaikalaisista. Siinä missä John Candyn tähdittämä Cool Runnings esitteli rennon veikeät Jamaikalaiset velikullat koko perheen Disney-sankareina, kuvailee taas Marked for death Jamaikalaisia rasittavaa englantia pälpättäviä rastapäinä ja omalaatuisen pelottavina huumeveikkoina. Ratkaisun ymmärtää, hyvässä B-luokan toimintaleffassa kun pahiksien täytyy olla todellisia mulkeroita ja äärimmäisyyksiin vietyjä karikatyyrejä, vaikka jotain väestöluokkaa tällä loukattaisiinkin.

John Hatcher (Seagal) on törkeän rumilla aurinkolaseilla varustettu vähäpuheinen huume-etsivä, joka saa tarpeekseen työstään kun soluttautumisoperaatio menee mönkään ja pari kuolee rikollisten luoteihin. Menneisyyden tapahtumat alkavat vaania miestä, mitta täyttyy ja työpaikka lähtee vaihtoon. Hatcher palaa vanhoille kotikulmilleen saadakseen viettää aikaa perheensä kanssa. Mies joutuu kuitenkin nopeasti huomaamaan ettei kaupunki ole enää entisensä ja asia jota vastaan hän vuosia taisteli näyttää turmelleen jo osittain tutun ympäristön. Huumediilerit vaanivat uusia uhrejaan.
Kaupungin alamaailma kuohuu ja huumebisneksen valta on vaihtumassa. Uudeksi valtiaaksi kipuaa nopeasti tervejärkisestä henkilöstä kaukana oleva Voodoo-ukko Jamaikalta. Hämäräheikin valta on kova ja hänen ”possensa” terrorisoi ympäristöä systemaattisesti. Vanhan taistelukumppaninsa huolestuneista kommenteista huolimatta Hatcher päättää olla sekaantumatta asiaan. Pienen käsikähmän seurauksena Hatcher ja hänen perheensä joutuvat kuitenkin hengenvaarallisen uhan alle. Hatcherin on aika kaivaa vanha sotakirves haudastaan ja opettaa huumehörhöille mistä se kuuluisa kana pissii.

Marked for death etenee elokuvana nopeasti paikasta A paikkaan B ilman mitään turhia selittelyjä. Kaikesta äijäilystä ja käsienvääntelystä huolimatta, itse sisältö on juonellisesti ja hahmojenkehityksen kannalta sieltä ontoimmasta päästä. Etenkin Keith Davidin hahmosta olisi varmasti voinut ammentaa jotain lisää. Elokuvan demoninen pääpahis Screwface (dvd:n mukainen suomennos; Vinonaama) ei ole valitettavasti ulkonäkönsä mukaan nimetty, mutta on silti käytökseltään oudoimpia ja ehkä myös siksi muistettavimpia pahiksia ikinä. Ponnaripäisen ja samettisella äänellä hönkivän sensein näkeminen tositoimissa riittää kuitenkin tyydyttämään B-leffoja seuraavan yleisön.

My partners all die
In ambush, by trickery.
And I fight alone.

Out For Justice (USA, 1991)
Pääosissa: Steven Seagal, William Forsythe, Jerry Orbach.

Out for justice, suomalaisittain Katujen laki, pärähtää käyntiin 80-luvun tyypillisellä musiikkivalinnalla, vaikka itse leffa 90-luvulta onkin. Heti alussa tehdään selväksi millainen Seagalin esittämä poliisi Gino on miehiään, kun äijä kesken varjostuskeikan tekee hakkelusta naista hakkaavasta parittajasta. Samalla leffan sanomasta tulee katsojalle selvä: ellet halua rypeä omassa verilammikossasi, älä ryttyile Steven Seagalille.

Katujen kasvatti Gino, kaikkien kunnioittama maanläheisiä viisauksia lateleva poliisi ”joutuu” ottamaan oikeudet omiin käsiinsä kun hänen parinsa ja paras ystävänsä Bobby murhataan keskellä kirkasta päivää. Surmatyön tekijäksi tunnistetaan Richie Madano, huumehöyryissä sekoileva pikkugangsteri, joka aikoo ravistaa kaupunkinsa pölyt kengistään ja siirtyä vihreämille niityille huomattavan rahasumman kera. Ennen lähtöä Richie haluaa kuitenkin maksaa kaikki kalavelat, kylmän lyijyn muodossa. Alkaa kujanjuoksu, jonka keskiössä paistattelee Richie, kunnianloukkauksesta hänen päätänsä vadille vaativa Mafia sekä tietysti Gino, jonka yksinkertaisena, mutta tehokkaana motivaationa on nähdä Richien kärsivän.

Elokuvan suola on Ginon ja limanuljaska Richien vastakkainasettelu. He ovat toistensa vastakohtia, mutta myös lapsuuden tuttuja. Pahiksien rooleissa ehkäpä parhaiten naamavärkkinsä tutuksi tehnyt kulttinäyttelijä William Forsythe tekee kaikkensa näyttääkseen sydämettömältä nilkiltä ja onnistuu työssään paremmin kuin hyvin. Richien hahmo on ehdottomasti yksi kuvottavimmista pahiksista ikinä. Taustalla hyörivät erilaiset mafiamiehet ja hämäräheikit, joiden persoonia avataan yllättävänkin tarkasti ottaen huomioon elokuvan lyhyen keston.

Pääosassa ovat toimintakohtaukset kuten asiaan hyvin kuuluu. Naurettavan ylilyötyä poliisiväkivaltaa mielelläään harrastava Seagal niittää Ginon roolissa ukkoa maahan kuin heinää. Verta ja katkenneita ruumiinosia ei säästellä eikä armoa anneta. Armo tuntuu välillä olevan yhtä epäolennainen sana Ginolle kuin se on pahiksillekin. Hyviksien ja pahiksien vastakkainasettelun lopputulos on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Näinhän sen pitääkin mennä, silmä silmästä. Elokuvan tapahtumat edustavat koko kestonsa ajan moraalisia ja eettisiä ääripäitä. Välillä Seagalin hahmo auttaa hädässä olevia ja on jalopuheinen, toisessa kohtauksessa mies iskee samppanjakorkin avainta pahikseen otsaan ja toteaa samalla jotain yllättävän arkipäiväistä.

Turha odottaa mitään syvällistä, Out For Justice on äijämäinen leffa isolla ä:llä. Loppukliimaksin sananvaihto riittää varmasti vakuuttamaan skeptisimmätkin yksilöt:
Richie: What are ya gonna do? Shoot me? I'm outta bullets!
Gino: Nope, but you see those bullets could've saved you a lot of pain.
Richie: I like pain.

Take over this ship?
That's just not gonna happen.
I'm taking you down.

Under Siege (USA, 1992)
Pääosissa: Steven Seagal, Tommy Lee Jones, Gary Busey

Kotimaan televisioviihteen kulmakivenä toiminut Under siege eli Kaappaus merellä, lainailee 80-lukua, mutta on ilmiselvästi 90-luvun tekele. Jotain tästä kertoo jo elokuvan budjetti. Vertailukohteena voidaan käyttää esimerkiksi Seagalin ensimmäistä kokopitkää Above The Law:ta, jonka budjetti oli n. 17 kertaa pienempi kuin Under Siegen. Under Siege liikuskelee tutulla ja turvallisella terroristiosastolla. Pääosassa eivät kuitenkaan vielä 90-luvun alussa olleet Allahia ylistävät ääriuskovaiset vaan muuten häiriintyneet oman maan sankarit. Omat koirat siis purevat tässä elokuvassa. Under Siegen perus asetelmat eivät juurikaan eroa kahdesta ensimmäisestä Die Hard-elokuvasta. Yksi mies asettuu kaikkia odotuksia vastaan ja aloittaa yhden miehen sodan terroristeja vastaan pelastaakseen päivän.

Casey Ryback (Seagal) on taistelijaristelijän kokki, jonka luonnollinen käyttäytyminen laivan upseeriston keskuudessa närästyttää osaa heistä. Sota-aluksella järjestellään yllätysjuhlia kapteenin kunniaksi. Ryback päätyy iskemään erästä upseeria päin näköä ja hänet vangitaan ja heitetään kylmäsäilöön juhlien ajaksi. Juhlat keskeytyvät kuitenkin luotien säestäminä ja terroristiryhmä, muutaman upseeriston edustajan kanssa, kaappaa laivan haltuunsa. Ryhmän johtajien motiivina on kosto ja vallankumoukselliset tarkoitusperät. Pahan veren lisäksi heillä on käytettävissään laivan koko asearsenaali. Valitettavasti terroristit valitsivat väärän laivan, sillä purkin kokki Ryback, on kaikkea muuta kuin höyhensarjalainen. Kun mies vapautuu kahleistaan pääsee helvetti irti.

Budjetti on siis kasvanut ja puitteet sen mukana. Kaupungien kiireisiltä kaduilta ja idyllisistä lähiöistä on siirrytty kylmän kalsealle valtamerelle. Kaikkea on enemmän. Under Siege-elokuvaa pidetään yleisesti Seagalin parhaimpana työnä. Väitettä tukee moni seikka, enkä voi hangoitella vastaan. Under Siege on mainio actionrymistely, mutta silti yksi Seagalin tuotoksista nousee ylitse muiden, Out For Justice.

Gary Busey mielenvikaisena upseerina ja Tommy Lee Jones kostoa himoavana agenttina ovat loistava pahiskaksikko. Luonnollisia avujaan leffassa iloisesti esittelevä Erika Eleniak toimii avuttomana naishahmona. Baywatch-nuken läsnäolo on täysin turhaa ja ehkä hieman ärsyttävääkin. Silmänruokaa toki, muuta iloa tästä pakkauksesta ei oikein löydykään. Nainen täydentää kuitenkin kokonaisuutta luonnonlakeja uhmaavilla kaksosillaan. Steven seagal on äärimmäisen kovassa vedossa vielä 40 vuotinaana tässä elokuvassa ja se myös tarkoittaa sitä, että ruumiita syntyy ja pahikset saavat maistaa omaa lääkettään sensein väkivaltaisen akrobatian säestämänä. Under Siege on siis Seagalismin pyhän viisinäisyyden päättävä lenkki. Valitettavasti 90-luvun tuotanto oli tämän jälkeen suhteellisen heikkoa.

Jyki

Keen Eddie - Markkinakeskeisen ajattelun uhri

Hi, I'm Eddie. How do you like me so far?

Keen Eddie iski ryminällä kotimaisen mtv3 myöhäis-illan ohjelmistoon alkutalvesta 2005. Heti ensimmäisestä jaksosta lähtien oli selvää, että kyseessä oli jotain aivan uutta ja erilaista. Sarjan esittämisaika oli jälleen yksi typerimmistä päätöksistä ikinä, mutta löysi silti ainakin osittain katsojia. Sarjan häipyessä olisi Haluttanut sanoa, että itku pitkästä ilosta, mutta koska sarja oli kokonaisuudessa lyhytikäinen olisi tämän hokeaman toteaminen ollut eettisesti arvelluttavaa.

Välillä äärimmäisillä karikatyyreillä leikitellyt, nokkela poliisisarja ei kuitenkaan koskaan noussut katsojien suosioon kotimaassaan yhdysvalloissa. Sarjan tuotanto keskeytettiinkiin ensimmäisen tuotantokauden jälkeen ja jäljelle jäi 13-osan pituinen tynkä kulttisarja. Syitä tähän naurettavaan päätökseen voi jälleen ainoastaan spekuloida. Yhdystvaltain tv-yleisön älykkyysosamäärään en jaksa vedota, koska se olisi hyödytöntä, typerää ja liian ennalta-arvattavaa. Ehkä jenkkeihin ei vain iskenyt poliisisarja, jonka New Yorkin viemäreistä ponnistanut ärsyttävän rakastettava etsivähamo seikkaili atlantin toisella puolella, Lontoon maisemissa. TV-sarja tekikin pilkkaa niin Jenkkeistä kuin Briteistäkin. Huumoria ammennettiin näiden kahden kulttuurin erilaisuudesta. Keen Eddien päähahmo Eddie Arlette (Mark Valley) törmäilee sarjassa tivoliautojen lailla mitä ihmeellisimpiin amerikkalaisen ja Brittiliäisen kulttuurin eroihin, yleensä äärettömän hauskalla lopputuloksella. Kaiken keskiössä ovat tietysti mielenkiintoiset ja vähintään oudot rikosvyyhdit, erikoiset rikolliset sekä taustalla pyörivät perienglantilaiset kolleegat.

Keen Eddien vetovoima perustui suurelta osin käsinkosketeltavan hienoon päähahmojen väliseen kemiaan. Etenkin Eddien ja Sienna Millerin esittämän Fiona-hahmon välistä herkullista kuittailua oli niin mukava seurata, koska taustalla kupli ilmiselvästi jotain syvällisempää. Myös Eddien ja hänen kollegoidensa toimintaa oli virkistävää seurata. Koppavia brittejä ärsyttänyt ja nokkeluuksia laukova Eddie on yksi suosikkihahmoistani ikinä. Hahmo on monella tapaa moniuloitteinen ja ennen kaikkea viihdyttävä. Tästä isoin kiitos kuuluu karismaattiselle Mark Valleylle, joka sattui olemaan näyttelijäkaartin ainoa ehta Amerikkalainen.

Juonellisesti Keen Eddie ei eroa juurikaan muista poliisisarjoista (tästäkin voi olla monta mieltä joitakin jaksoja seurattaessa), mutta kerronnallisessa tyylissä sarja erottautuu edukseen muista nopeatempoisilla leikkauksilla ja uuden sukupolven brittiohjaajilta lainatuilla kikkailuilla. Unohtaa ei toki saa aihepiiriin mainiosti sopivaa monimuotoista soundtrackia, joka iski allekirjoittaneeseen äärimmäisen kovaa.

Ainakaan kaikkien näyttelijöiden kohdalla ei voida puhua turhasta projektista. Etenkin Jude Law:n entisen tyttöystävän Sienna Miller:in ponnahduslautana voidaan pitää juuri Keen Eddietä. Näyttelijätär on sittemmin kyllä tuhonnut potentiaalista markkina-arvoaan roimasti omituisella käyttäytymisellään.

Keen Eddien suurin heikkous oli kenties sen nokkeluus, jota yhdysvaltain televsiota seurannut ihmismassa ei välttämättä ymmärtänyt.
Jos missasit alkuperäisen näytöksen ja uusinnat en voi kuin sympatisoida tilannetta.

Jyki

PUSHER TRILOGIA – Nørrebron diilerit

Nopeasti yhdeksi Euroopan mielenkiintoisimmiksi elokuvaohjaajiksi noussut Nicolas Winding Refn loihti vuonna 1996 tanskalaisen modernin elokuvailmiö Pusherin, jossa Refn kertoi rankan kujanjuoksutarinan narkkareiden sekä diilereiden silmin. Elokuva sai kaksi loistavaa jatko-osaa, jotka kaikki käsittelivät huumemaailmaa eri näkökulmista. Refnin elokuvien keskeisiä piirteitä ovat loppuun asti tyylitellyt hahmot, ilmapiiri sekä realistisuus. Tässä pieni kertaus Refnin toistaiseksi hienoimpiin saavutuksiin, Pusher –trilogian kaikkiin osiin.

Pusher (Tanska,1996) 4,5/5
Pääosissa: Kim Bodnia, Zlatko Buric, Mads Mikkelsen.

Kronologisesti kuvattu Pusher on Eurooppalaisen elokuvan virstanpylväs. Nicolas Winding Refn vallankumouksellinen rikosdraama oli jättihitti, koska kukaan ei ollut nähnyt moista aikaisemmin. Refn tarjosi vaihtoehdon Hollywoodin ylidramatisoiduille rikoselokuville, sillä maailma ei todellakaan ole niin mustavalkoinen. Refnin Pusher –elokuvassa ei ole ”hyviksiä” tai ”pahiksia”, on vain ihmisiä.

Frank (Bodnia) on diileri Nørrebron pimeillä kujilla. Frankin huumevälittäjä on serbialainen Milo, jolla löytyy rakkautta sekä ymmärrystä jokaista työntekijäänsä kohtaan. Kuitenkin seinä tulee vastaan, kun Frank pidätetään kesken epäonnistuneen huumekaupan. Frankin täytyy koota menetetyt huumerahat kokoon vuorokaudessa, tai Milon ymmärrys loppuu.

Elokuvan ikimuistoisimpiin kohtauksiin kuuluu autoajelu, jossa Frank sekä Milon kakkosmies matkaavat hakemaan Frankin velkarahoja eräältä nilkiltä. Kaksikko rupattelee Milon kokkitaidoista ja naureskelevat leppoisasi, ja hetken päästä molemmat kovistelevat ja uhkailevat aseella. Kohtaus selventää hienosti Refnin hahmojen luonteet. He ovat tottuneet väkivaltaan sekä kovisteluun, se on heidän työtänsä. Pusher on tarina häiriintyneistä ihmisistä, joiden hyvän ja pahan välinen viiva on himmentynyt. Moraalittomat paskahousut tekevät mitä vain saadakseen rahaa, eikä Refn romantisoi näitä herroja lainkaan.

Pusher 2 (Tanska, 2004) 5/5
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Leif Sylvester, Anne Sørensen.

Rahavaikeuksien takia Refn päätti tarttua uudestaan menestyksekkääseen Pusher –aiheeseen, tuoden takaisin Frankin luuserimaisen kaverin, Tonnyn (Mikkelsen). Lopputulos on ehta klassikko, lohduton sekä synkkä tarina ihmisistä, joiden elämänilo löytyy valkoisista viivoista. Elokuvan paras kohtaus on elokuvan hääjuhlinta, jossa häihin kutsuttu strippari vetää settinsä häävieraiden ja lapsien edessä. Refn todistaa jälleen, ettei kukaan Euroopassa suolla näin synkkää, ja samalla hervottoman hauskaa elokuvataidetta, kuin hän.

Elokuva sijoittuu muutaman päivän sisälle. Diilerisurkimus Tonny vapautuu vankilasta, ja ulkona häntä odottavat Tonnyn isä (Sylvester) sekä oma lapsi. Refn keskittyy kertomaan Tonnyn taisteluista saavuttaa arvostettu asema ystäviensä sekä isänsä silmissä. Mutta koska isäukko halveksii poikaansa, myöskään Tonny ei suostu myöntämään lastaan omakseen. Kun käy ilmi, että Tonnyn ystävä Pillu-Kurt on vedättänyt Tonnyn isää ja hävinnyt maisemista, Kurtin velat siirtyvät Tonnylle. Tonnyn on tehtävä ensimmäistä kertaa elämässään päätöksiä.

Refnin kasvukuvaus on täydellisyyttä hipovaa. Tonny on lapsen tasolle jäänyt naiivi ääliö, jonka kärsimysten kautta tajuaa virheensä. Elokuvan loistavaa ilmapiiriä vahvistaa ratkaisu, että oikeat huumediilerit esittivät keskeisiä rikollisen rooleja (Michael Mann palkkasi ex-poliiseja roistojen rooliin ja päinvastoin).


Pusher 3 (Tanska, 2005) 4/5
Pääosissa: Zlatko Buric, Marinela Dekic, Ilyas Agac.

Trilogian päättävä Pusher 3 ei ole yhtä lohduton kuin Pusher (1996) tai Pusher 2 (2002), mutta Refn ei siltikään päästä katsojiaan helpolla. Lopun armottomuus sekä Milon henkilöhahmon henkinen romahtaminen ovat upeasti kuvattuja, Refn on käsittämättömän hieno tarinankeroja. Harvinaisen kypsän elokuvan keskiössä on tällä kertaa Milo, Serbiasta Tanskaan karannut veijarimainen huumeparoni. Elokuvan ensimmäinen heikkous aikaisimpiin osiin nähden onkin sen päähahmot. Milo ei todellakaan ole yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Tonny, sillä Milo ei ole ääliö. Milo on rakastettava ja veikeä antisankari, jota ei kuitenkaan kuseteta. Lisäksi Milon ympärillä pyörivät henkilöt eivät ole lainkaan niin värikkäitä, kuin aikaisemmissa osissa. Pusher 3 kertoo sukupolven vaihtumisesta, ja alamaailman polvikin vain pahenee.

Pusher 3 sijoittuu yhteen vuorokauteen. On Milon (Buric) tyttären, Milenan (Dekic), syntymäpäivä. Valmistellessaan syntymäpäiviä Milo myös juoksee huumevieroitusohjelmassa, ja kauppaa siinä samalla myös huumeita. Mutta kaikki hajoaa käsiin, kun Milon huumelähetys osoittautuu kusetukseksi. Milo saa käsiinsä ekstaasipillereitä, joita hän ei osaa kaupata. Milo jää velkaa pikkupoikamaiselle mutta hengenvaaralliselle Luanille, huumevälittäjälle. Milo lupaa, että hän saa myytyä ekstaasipillerit, ja näin ollen maksaa velkansa. Hän palkkaa ylimielisen nousukas Mohammedin myymään ekstaasipillerit kaduille, mutta kun Mohammedista ei kuulu mitään, Milo huomaa olevansa Luanin juoksupoika. Ja tämähän ei sovi suurelle Milolle.

Refn kuvaa vuorokauden sellaisella vimmalla, että katsojakin hikoilee Milon perässä. Refn hyppää kameransa kanssa keskelle äärimmäisen realistisen oloiseen alamaailman välienselittelyyn, että lopun lohduton ihmiskebab saa voimaan pahoin. Elokuvassa on kaikki kunnossa, mutta hahmogalleria ei vain ole yhtä kiinnostava kuin aikaisemmissa. Onneksi heittiömäinen paskajannu Pillu-Kurt pistäytyy ruudussa.

- -
Refn on henkeen ja vereen elokuvafani, siitä viestittävät mm. Frankin Mad Max –juliste seinällä. Refnin tyylitellyistä kuvista näkee rakkaus kultti- sekä taide-elokuvia kohtaan. Jos haluat tutustua Refnin sielunmaisemaan, kannattaa katsoa Refnin pohjustus William Lustigin klassikkokauhupätkä Maniacille (1980). Se löytyy Maniacin upouudesta Special Edition DVD:stä.

Crockett

John Carpenter – Oman tiensä kulkija

Voisi hyvinkin luulla, että olisi helppoa kirjoittaa omasta suosikkiohjaajasta. Voin kuitenkin kertoa ettei asia välttämättä ole sitä. Mistä pitäisi aloittaa? On ollut päiviä jolloin olen saanut parikin lausetta aikaiseksi, mutta, koska kirjoitain tätä juttua nyt, tarkoittaa se sitä, etten koskaan aiemmin ole päässyt paria lausetta pidemmälle. Tässä kuitenkin minimalistinen läpileikkuu ohjaajan hienosta urasta.

Ensimmäinen Carpenter-kokemukseni tuli kaikkien slasher-elokuvien äidin mukana katsottuani Halloweenin vuonna 2001. Vuoteen 2001 mennessä olin katsonut lukuisia elokuvia, mutta mikään ei voinut valmistaa minua tätä mestariteosta varten. Puiden lehdet olivat jo löytäneet tiensä maan kamaralle kun nappasin Halloween dvd:n mukaani kaupasta. Päästyäni kotiin heitin kiekon soittimeen ja aloin nauttia elokuvasta, jonka juonirakenteesta saati historiallisesta merkityksestä minulla ei varsinaisesti ollut mitään tietoa. Halloween mullisti tavan jolla katsoin leffoja siitä hetkestä eteenpäin. Kehitys ei tapahtunut varsinaisesti hetkessä vaan hieman pidemmässä juoksussa. Halloweenin jälkeen aloin katsoa elokuvia myös tarkemmin yksittäisinä taideteoksina. Tuota vaihetta kesti useamman vuoden ajan kunnes aloin aikuistuttuani lähestyä elokuvia jälleen huomattavasti maanläheisemmällä tavalla.

70-luku: Parodiasta slasheriin – Maineen luominen

Carpenter aloitti uransa luomisen kuten moni muukin alalle pyrkivä ohjaaja, luoden käsikirjoituksia muiden projekteihin. Tämä oli kuitenkin väliaikaista, sillä Carpenter sisällä sykki rakkaus ohjaamista kohtaan, jota hän oli menestyksekkäästi opiskellut 60 ja 70-luvun vaihteen aikana. 70-luku tarjosi aloitteleville kyvyille avoimen luomisympäristön. Carpenter työsti töidensä ohella rakasta Dark Star –projektiaan, joka valmistui markkinoille vuonna 1974. Kengännauhabudjetilla työstetty tumma scifi-parodia oli kuitenkin vasta alkua sille mitä myöhemmin oli luvassa. Carpenterin seuraava elokuva oli Assault on Precinct 13. Elokuvallisesti suuren idolinsa Howard Hawksin töistä vaikutteita hakenut urbaaniin ympäristöön sijoitettu jännäri-western epäonnistui saavuttaamaan suosiota kotimaassaan, mutta sai hienon vastaanoton Euroopassa. Kotimaassaan teos sai tylyä kritiikkiä, joka johtui osittain erittäin kylmäverisistä murhakohtauksista (etenkin se jäätelöauto-kohtaus). AOP 13:sta ansaituilla pääomalla Carpenter laittoi alulle ehkäpä tunnetuimman teoksensa ja antoi elokuvien ystäville syyn lisätä yksi genre lisää valikoimaansa. Tuo teos oli tietysti Slasher-klassikko Halloween, jolla Carpenter vakiinnutti paikkansa elokuvamaailman sydämessä. Ennen 70-luvun loppua, ohjaaja kunnostautui myös kahdella Tv-elokuvalla. Ensimmäinen niistä oli AOP 13 jälkeen kuvatttu hitchcockin Rear Windowlta ideoita lainannut tirkistelijä-jännäri Someone's Watching Me!. Toinen tv-elokuva toi ensimmäistä kertaa yhteen näyttelijä Kurt Russellin ja ohjaaja Carpenterin. Tämä Elvis elämäkerta/draama on itseltäni vielä kuitenkin näkemättä.

80-luku: Kultainen vuosikymmen

80-luku oli ehdottomasti Carpenterin elokuvauran kulta-aikaa. Ehkä juuri tästä syystä pidänkin 80-luvun elokuvayleisöä etuoikeutettuina. Tästä huolimatta yleisö ei varsinaisesti syttynyt täysin kaikille kauhun mestarin visioille. Esimerkiksi Carpenterin uran hienoin helmi ja elokuvahistorian hienoin teos The Thing sai yleisöltä ja kriitikoilta järkyttävän huonon vastaanoton. Yleisö ei jakanut samaa innostusta kuin nykypäivän leffafanit, koska he pitivät elokuvaa ainoastaan veristä väkivaltaa ihannoivana teoksena. Elokuva oli aikanaa kaupallinen floppi, jonka seurauksena Carpenter potkittiin ulos Universalin palveluksista. Hänen oli määrä ohjata Stephen Kingin romaaniin perustuva The Firestarter-elokuva, jonka ohjasi myöhemmin Schwarzeneggerin Commandolla mainetta niittänyt Mark L. Lester. Jos unohdetaan kaupalliset takaiskut niin vuosikymmen oli ainakin allekirjoittaneen mukaan elokuvalliselta laadultaan vähintäänkin uskomaton. 80-luvun yleisöä hemmoteltiin todenteolla vuosikymmenen alussa tunnelmallisella kauhuilulla nimeltä The Fog , jota seurasi viileä antisankari Snake Plissken post apokalyptisessä elokuvassa Escape from New York. Arktisiin olosuhteisiin sjoittunut Klaustrofobinen mestariteos The Thing jatkoi Carpenterin uskomattoman laadukasta putkea. The Thing:n surkeata box-office menestystä seurasi vuonna 1983 Stephen Kingin romaaniin pohjautuva Christine, joka onnistui edeltäjäänsä paremmin lippuluukuilla. Christinen tekemisen motiiveista kysyttäessä, ohjaaja on ilmaissut sen olleen ainoa elokuva jota hänelle tarjottiin The Thingin ”epäonnistumisen” jälkeen. vuoden 84 Starman oli Carpenterin ensimmäinen emotionaalisesti koskettava draama kokeilu ja onnistunut sellainen. Toimintaa, komediaa ja fantasiaa yhdistelevä Big trouble in little China jatkoi Russellin ja Carpenterin hienoa elokuvallista yhteistyötä. Teatteriyleisö vastusti kuitenkin elokuvaa lompakoillaan. Vuosina 87 ja 88 ohjaaja marssitti valkokankaalle kaksi tunnelmiltaan samantyyppistä kauhuelokuvaa. Prince of darkness luotti pahuuden voiman viehätykseen ja They Live ulkoavaruuden hiljaisten soluttautujien vetovoimaan.

90-luku: Onnistumisia ja karvaita takaiskuja

90-luku oli vähintäänkin omituista aikaa pimeyden prinssille. Vuosikymmen ei varmasti ollut sitä mitä fanit olisivat toivoneet tai sitä mitä itse herra Carpenter olisi toivonut. Vuosikymmen alkoi suhteellisen karvaalla takaiskulla kun Carpenter lyöttäytyi yhteen uppoavan koomikkotähden Chevy Chasen kanssa elokuvassa Memoirs of an Invisible Man. Elokuva oli kaupallinen floppi kuten moni muukin elokuva Carpenterin uralla. Elokuvan kokonaisuuden on kerrottu kärsineen taiteellisista erimielisyysistä Chasen ja Carpenterin välillä. Chase halusi hahmoltaan muuta kuin John ja näin annettiin tapahtua. Seurauksena oli kova takapakki kummankin uralla. Etenkin Chase vajosi elokuvan jälkeen keskinkertaisuuksien loputtomaan joukkoon.
Carpenter haki itseään ohjaamalla ja näyttelemällä osan segmentti-elokuvasta Body Bags, mutta tuli takaisin ryminällä fantasia kauhuilulla In the Mouth of Madness. Löyhästi H.P. Lovecraft – vaikutteita sisältävä ja kevyellä budjetilla rakennettu elokuva on yksi Carpenterin hienoimmista, mutta ei onnistunut saamaan vastakaikua teattereissa. In the Mouth of Madness viimeisteli samalla Carpenterin luoman apocalypse-trilogian, nimitystä jota hän käytti elokuvista The Thing, Prince of Darkness ja In the Mouth of Madness. Vielä samaisena vuonna ensi-iltansa näki Village of the Damned, remake Wolf Rilla:n samannimisestä kauhuelokuvasta. Näyttelijä Christopher Reeven joutsenlaulu valkokankaalla oli erittäin väsynyt yritys Carpenterilta, jonka seurauksena ohjaajalla oli jälleen käsissään taloudellinen floppi. 90-luku jatkui Snake Plissken hahmon uudelleenlämmittelyllä Escape from New York jatko-osalla Escape From L.A, jota pidän henkilökohtaisesti eräänä ohjaajan heikoimmista suorituksista. 90-luvun ehtoopuolella Carpenter kunnostautui kuitenkin vielä erittäin viihdyttävällä verenimijäkauhuilulla Vampires, jonka pääosassa äijisteli onnistuneesti James Woods.

2000-luku: Hiljaiseloa

Uutta vuosituhatta voi hyvällä syyllä kuvailla Carpenterin hiljaiselona, sillä vuoteen 2007 saakka hän ei ole saanut tuotua kuin yhden visionsa valkokankaille. Carpenter vieritti vuonna 2001 valkokankaille itsensä näköisen scifiä, toimintaa ja kauhua uhkuvan viihdetripin Ghosts of Mars:n, jonka pääosissa nähtiin mm. legendaarinen gansta-rapin esi-isä Ice Cube ja uhkea kanadalaisnäyttelijätär Natasha Henstridge. Vaikka elokuva oli ohjaajansa näköinen niin visuaalisella kuin musiikillisella puolella, ei sitä voida pitää hänen hienoimpien töidensä veroisena. Jokin elokuvassa on kuitenkin itseäni kiehtonut, koska se on yhä katsotuimpien Carpenter elokuvien joukossa. Vuoden 2001 jälkeen Carpenter on kunnostautunut ainoastaan valkokankaiden ulkopuolella, ohjaamalla 2 episodia TV-sarjaan Masters of horror.
Tulevaisuutta en uskalla povata kovinkaan valoisaksi, mutta olen silti varovaisen toiveikas, koska ohjaajalta on tuotannossa juuri tällä hetkellä projekti nimeltä Psychopath. Julkaisuajankohdaksi on ilmoiteltu vuotta 2008.

Carpenter ohjaajana

Carpenterin teosten vastaanotto on yleensä ollut negatiivinen, vaikka uralle on mahtunut myös lukuisia hienoja hetkiä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykypäivänä ohjaajan töitä pidetään suuressa arvossa. Carpenteria on jo kauan tituleerattu kauhun mestariksi, mutta hänen töittensä skaala ulottuu myös kauhun ulkopuolelle. Hänen halunsa ohjata eri genren elokuvia on alkujaan hänen suurimmalta inspiroijaltaan, Howard Hawksilta. Hawks on vaikuttanut Carpenterin elokuvantekemiseen lähes jokaisella osa-alueella.
Carpenter ei ole koskaan pröystäillyt suurilla taiteellisilla elementeillä vaan on keskittynyt elokuvissaan vahvasti juoneen ja sen kehitykseen. Syyksi tähän järjestelyyn Carpenter on ilmoittanut yksinkertaisen kykenemättömyytensä hienoihin taiteellisiin ratkaisuihin. Todennäköisesti tämä on ollut ainostaan yleisön onni. Tunnelmanluonti on aina ollut ohjaajan vahvoimpia puolia, johon on aina kuulunut vahva ja omaleimainen soundtrack. Carpenter onkin säveltänyt musiikin lähes kaikkiin projekteihinsa. Perus Carpenter-soundtackin tunnistaa parhaiten vahvoista syntikkasoundeista, harmonisesta pianon käytöstä tai erittäin munakkaista rock-tykityksistä.
Carpenter ei ole koskaan pitänyt itseään poliittisena ajattelijana, siitä huolimatta useissa hänen elokuvissaan otetaan avoimesti kantaa yhdysvailtain yhteiskunnan heikkoon sosiaaliseen tilaan (They live). Carpenterin elokuvien sankarihahmot heijastelevat hänen omia näkemyyksiään sankaruudesta. Carpenterin elokuvissa sankarit eivät ole välttämättä ole sitä mitä heidän oletetaan tai halutaan olevan. Carpenter on itse todennut, ettei sankarin tarvitse olla roolimalli eikä hyvien arvojen ruumiillistuma. Tätä kovaa linjaa edustaa varmasti parhaiten Kurt Russellin mainio Snake Plissken-hahmo, jota voidaan pitää eräänlaisena antisankarin ruumiillistumana. Carpenterin sankareihin on ajoittain erittäin helppo samaistua, koska heidän toiminta edustaa usein tavallisen kaduntallaajan sielunmaisemaa. Carpenter ei myöskään pyri elokuvissaan onnellisiin loppuihin, jonka takia häntä on lähes aina pidetty arvostelijapiireissä eräänlaisena kyynikkona. Totuus on kuitenkin aivan toinen. Carpenter ohjaa ihmisiä ja asioita kuten ne käyttäytyvät ja pohjimmiltaan ovat.

Ohjaajana John Carpenter on ja pysyy edelleenkin suurena suosikkinani.

Jyki

Alkusanat

Crockett:

Täysin pyyteettömästi koottu blogimme on rakkauden kehto elokuvalle, ehkäpä hienoimmalle taiteenmuodolle maailmassa. Kirjoitamme elokuvista ja sen ilmiöistä rehellisesti ja armoa antamatta. Toivottavasti herätämme mielipiteitä sekä puolesta että vastaan, ja omasta puolesta toivon, että saan edes yhden lukijan raivon valtaan. Blogin yksipuolisuuden välttämiseksi luotu Musa Corner viihdyttää taatusti sävelkorvaisia lukijoitamme. Kaveristani en tiedä, mutta itse pidän musiikkilinjani vahvasti hiphopin ja progen puolella.

Ja tähän vielä pieni vertailu mielipiteideni painoarvosta 5 vuotta vanhojen yläasteen kurssikokeiden valossa:

Elokuvanhistorian kurssikoe: 9½
Musiikin koe: 4+
-----
Jyki:

Jyki ja Crockett löivät siis uppiniskaiset päänsä yhteen ja aloittivat kahden miehen kollaboraation tehdäkseen maailmasta hieman paremman paikan katsella elokuvia. Tarkoituksena tarjota kahden erilaisen näkökulman omaavan miekkosen mietteitä elokuvamaailman marginaali-ilmiöistä ja rakastetuista kulttileffoista. Jyki lähestyy aihetta maanläheisesti, Crockett mitä uskomattomalla intohimolla.

Toivottavasti sisällöstä saa irti joku muukin kuin vain allekirjoittanut ja tutun turvallinen sidekick Crockett. Nappaa kahvi tai jokin muu nestemäinen piriste kouraan ja liity mukaan matkalle.

Jyki: Lahjaton paskanpuhuja. Elitistisiä leffoja tiiravaa, marginaali-ilmiöitä sympatisoiva valtavirtadiggari. Vapaa-aikanaan luukuttaa AC/DC:tä, mutta on kaikkiruokainen mitä musiikin kuunteluun tulee.