tiistai 8. kesäkuuta 2010

Muutto

Olemme muuttaneet!

http://www.marginaali-ilmio.uphero.com/

Marginaali-ilmiö jatkaa matkaansa, tällä kertaa uudessa ympäristössä ja uusin kujein. Tervetuloa!

maanantai 9. marraskuuta 2009

Vinnie Jones - Lahjakas raivopää

386 pääsarjatason liigapeliä, 33 maalia, 12 punaista korttia, musiikkialbumi ja iso liuta muistettavia elokuvarooleja. Ex-jalkapalloilija/näyttelijä Vinnie Jones:ssa henkilönä, kulminoituu helposti kulttihahmon peruselementit.

Vinnie Jones oli kulttihahmo kentällä ja on sitä edelleen myös sen ulkopuolella. Jonesin jalkapalloura kattoi reilut 12 vuotta pääsarjatasolla, jonka aikana hän esiintyi peräti kuudessa eri joukkueessa. Pelikentillä Jones tuli tunnetuksi melkoisena sekopäänä, joka ei juuri tuntenut armoa vastustajien edessä. Miehestä kehkeytyi kulttihahmo jo melko varhain urallaan, jolloin tämä tuli tutuksi vastustajien taitopelaajien kesken melkoisena raappaajana ja raastajana. Kaveri ei kumarrellut ketään, mutta pelasi isolla tunteella ja tuli näin omien fanien rakastamaksi ja vastustajien vihaamaksi. Miehen peliuran legendaarisin tapaus oli kun tämä tarrasi kesken matsin vastustajan "kasseista" kiinni, puristaen samalla melko ikävästi. Tuo epäonninen herrasmies sattui olemaan muuan Paul "Gazza" Gascoigne.

Jonesin suosiota peliuran aikana on julkisesti kritisoitu eräänkin futispelaajan toimesta. Kärkkäimmän kritiikin esitti pelaajalegenda David Ginola, jonka mielestä Jones antoi vääränlaisen esikuvan lapsille. Miehen jalkapalloura tuli päätökseensä kaudella 98/99, jonka jälkeen hän sai tyylilleen uskollisena jalkansa kovaotteisesti elokuvamaailman oven väliin. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Guy Ritchien rikollisen viihdyttävässä Lock, Stock and two smoking barrels-leffassa. Debyyttinsä jälkeen mies on kerennyt esiintyä jo yli 30 eri elokuvaprojektissa, eikä tahti tunnu ottavan hiljentyäkseen.

Miehen leipälaji näyttelijänä, on yhä se sama hahmo, joka yleensä valtasi miehen pelikentillä. Tuo hahmo oli vastustajien pelkäämä, kaikkensa antava, suurisuinen brittimulkero. Ulkoisen habituksensa puolesta kaveri muistuttaa enemmänkin pubissa riehuvaa futisfania kuin itse huippufutaajaa. Ironista kyllä, mutta juuri tällaista hullua futisfania mies päätyi esittämään elokuvassa Euro Trip. Mutta ei kannata arvostella kirjaa kansien perusteella.

Miehen näyttelijänuralle mahtuu jos jonkinmoista proggista. Rosoinen ansioluettelo muistuttaa hyvin paljon itse miehen peliuraa. Menestystä, lokaa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Miehen elokuvaroolit ovat olleet toinen toistaan hyvin samanlaisia. Yleensä miehen roolin on tulkita rosoisen kovakouraista brittiäijää, joka heittelee silloin tällöin korostuksella elävöitettyä nokkelaa sananvaihtoa. Yleensä nämä ominaisuudet toistuvat huolimatta siitä onko miehen rooli näytellä hyvää vai pahaa. Ja mikäs siinä, tämä brittiläismiehen stereotypian ilmentymän esittäminen tuntuu olevan miehen bravuuri, tiedä sitten kuinka paljon ponnisteluja se mieheltä itseltään vaatii.

Ehkäpä mielenkiintoisimman roolinsa tähän mennessä, Jones tekee elokuvassa The Midnight Meat Train. Legendaarisen kirjailijan, Clive Barker:in teokseen pohjautuvassa elokuvassa Jones esittää eleganttia teurastajaa, joka surmaa erääseen metrojunaan New yorkissa eksyviä matkustajia varsin raa'alla tavalla. Leffaa näkemätömälle tämä ei varmasti kuullosta sen erikoisemmalta roolityöltä, mutta palaan jälleen vanhaan sanontaan. Älä arvostele kirjaa sen kansien perusteella.

Jonesin suosion salaisuutta on vaikea ruotia, sillä näyttelijänä hän ei ole kummoinen, valkokankaalla on toki niittänyt suosiota yksi jos toinenkin pökkelö kaveri vuosien varrella. Lieneekö suosion salaisuus sitten miehen ekstrovertti ja suorasukainen olemus, pr-taidoilla ei voi miestä juurikaan kehua, sillä Jonesin suusta pääsee ajoittain ulos varsin huvittavia sammakoita. Jones sanoo asiat suoraan, juuri niinkuin ajattelee, ehkä tällaisena teennäisyyden aikakaudella se on kultaakin kalliimpaa.

perjantai 30. lokakuuta 2009

Terminator: The Sarah Connor Chronicles - Markkinakeskeisen ajattelun uhri vol.2


We're all gonna die

Poikasi kärsii teiniangstista, kyborgit tulevaisuudesta haluavat hänet hengiltä, ainoa tehtäväsi on pitää hänet hengissä tai muuten ihmiskunta lakkaa olemasta. Ei ole yksinhuoltajaädin arki helppoa. Siinä pähkinänkuoressa kyynisen, tummanpuhuvan, mutta toivon siementä kantavan sarjan herkulliset alkuasetelmat.

Suurimman vitutuksen viime kevään saralla koin hieman ennalta-arvaamattomalta taholta lukiessani televisiokanava-Foxin johtajan ilmoitusta syksyn 2009 sarjatarjonnasta. Suureksi pettymyksekseni listalta ei löytynyt sarjaa, joka tuntee nimen Terminator: The Sarah Connor Chronicles. Connorien klaanin apokalyptinen selviytymistaistelu sai karun lopun foxin julman markkinakoneiston sivaltaessa kirveellään sarjan pään poikki. Tämä tapahtui juuri kun sarja oli juonensa puolesta lähdössä huimaan lentoon.

Sarjan fanit olivat ymmärrettävästä syystä vihaisia, samoin allekirjottanut, vaikkakin tiedostan ne arkielämän realiteetit, joiden takia sarja sai maistaa tylsää kirvestä. Sarja oli juonensa ja hahmonkehityksensä takia turhan haastava saadakseen miljoonia katsojia otteeseensa, varsinkin jenkkilässä.

Sarjan idea perustui jatkuvajuonisuuteen, jossa tarinaa vietiin eteenpäin jakso jaksolta. Katsojan oli näin sitouduttava katsomaan sarjaa jos oikeasti halusi päästä sisään sarjan luomaan elämään. Liekö tämä ollut sitten ylitsepääsemätön este suurelle osalle yleisöstä. Sarjan tapahtumien valossa ymmärrän myös niitä katsojia, jotka eivät jaksaneet pysytellä mukana. Ajoittain myös itselläni oli vaikea hahmottaa missä mentiin milloinkin ja miten ja miksi näin tapahtui. Juonen aukkoja oli myös jonkin verran. Nämä seikat eivät kuitenkaan koskaan kumonneet sitä faktaa, että sarja oli äärimmäisen mielenkiintoinen.

Sarjan perustrion Lena Headey, Thomas Dekker ja Summer Glau:n ohella, Sarah Connorin chronicles sisälsi varsin onnistuneita tulkintoja muutaman muun näyttelijän osalta. Mielenkiintoisimman lisän tähän näyttelijäjoukkoon ja koko sarjaan toi ensimmäisen näyttelijäntyön varsin hienosti suorittava Shirley Manson. Garbage-yhtyeen vokalistina itsensä yleisön sydämiin laulanut vokalisti tekee vakuuttavaa työtä moniuloitteisena, hyvän ja pahan välissä taiteilevana kyborgina.Manson ei ole vuosien saatossa menettänyt vetovoimaansa pätkääkään, vaan on edelleen se sama seksikäs ja sähäkkä nainen kuin ennenkin, vaikka rooli vaatii epäinhimillistä jäätävyyttä. Mansonin mukaantulo toisen kauden alussa sekoitti mukavasti koko sarjan pakkaa. Hyvää jälkeä teki myös Garret Dillahunt, jonka roolitöiksi sarjassa muodostui kolme eri hahmoa.

Yhdeksi kompastuskiveksi voisi määritellä juonen merkittävän yksityiskohtaisuuden käsiteltäessä päähahmoja. Saman kohtalon koki aikoinaan Josh Whedonin Firefly, jonka kantava voima ei ollut toiminta, jota viljeltiin lopulta kuitenkin ihan kiitettävästi, vaan hahmojen henkilökemia ja sen jatkuva kehittyminen jakso jaksolta. Sarah Connor Chronicles-sarjan kuten Whedonin Fireflyn antoisimmat hetket koettiin mielestäni juuri päähahmojen välisissä konflikteissa ja niiden selvittelemisessä. Whedonin Firefly-sarja kesti vajaan kauden ja sai maistaa monien pettymykseksi kirvestä. Fanien ja allekirjoittaneen onneksi sarja sai ansaitsemansa päätöksen kokopitkän elokuvan muodossa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tule korvaamaan sitä mitä olisi voinut olla. Sarah Connor Chronicles-fanit tuskin saavat tätäkään armopalaa.

Sarjan akilleenkantapäiksi muodostuivat katsojaluvut, jatkuvajuonisuus sekä pari harmillista toisen kauden "filler"-jaksoa. Katsojaluvut laskivat tasaisesti aina ensimmäisestä jaksosta lähtien ja näin viimeisen jakson katsojaluku oli hieman alle 3 miljoonaa. Jenkeissä kirjoittamaton vedenjakaja sarjojen katsojaluvuiksi on n.8 miljoona per jakso. Jos sarja jää tasaisesti tästä luvusta, se on mennyttä. Sarah Connorin kärvistely sai loppua.

Toisella tuodantokaudella nähtiin harmittavasti pari selkeää filler-jaksoa, jotka eivät välttämättä olleet huonoja, mutta tekivät hallaa kokonaisuudelle. Näillä' "Filler" jaksoilla tarkoitan toisen tuotantokauden alkuvaiheessa nähtyjä muutamaa jaksoa, jotka hieman kärjistetysti nyt leimaan fillereiksi koska ne hidastivat selkeästi tärkeimmän pääjuonen eteenpäin vientiä.

Ehkä katkeransuloisinta koko jutussa on se, että T:TSCC:n paikan auringossa vei viime hetkellä juuri Josh Whedonin luoma sarja (Dollhouse), jonka meriitit ovat juuri sitä, mitä vastaan mies Firefly-sarjaa ohjatessaan taisteli.

Joka tapauksessa, Connoreiden perheen toilailut tarjosivat mielekästä ajanvietettä muutaman kauden verran. Mukaan mahtui muutama äärimmäisen timanttista jaksoa, jotka eivät kalpene kahden ensimmäisen Terminator-elokuvan rinnalla. Sarjan viime hetken loppukiri oli vertaansa vailla ja viimeinen jakso jätti tilanteen täysin auki. Olisin mielelläni virittäytynyt seuraamaan sarjan tapahtumia myös jatkossa.

Come with me if you want to live

By Jyki

Once again with a feeling

Reilu vuosi on kulunut edellisestä tilityksestä ja mitä tässä voi oikein sanoa. Marginaali-ilmiötä ei varsinaisesti saatettu haudan lepoon kummankaan kirjoittajan toimesta missään vaiheessa, jotenkin se hautautui elämässä kaiken muun alle. Vuotta leimasi varmasti kummankin kirjoittajan puolelta elämän arvaamattoman hieno hektisyys, sosiaaliset suhteet ja kaikki muut elämän hienot ja vähemmän mairittelevat osa-alueet.

Ny olisi tarkoitus kickstartata henkilökohtaisen mielipiteen äänitorvi, eli vielä kerran tunteella.

perjantai 23. toukokuuta 2008

Crockett: TOP-70 elokuvat vuosilta 2000-2007

1. Elephant (Gus van Sant; 2003).
2. Mulholland Dr. (David Lynch; 2001).
3. Superbad (Greg Mottola; 2007).
4. Battle Royale (Kinji Fukasaku; 2000).
5. Lilja-4-Ever (Lukas Moodysson; 2002).
6. Pusher II (Nicolas Winding Refn; 2004).
7. The Bourne Supremacy (Paul Greengrass; 2004).
8. Children of Men (Alfonso Cuaron; 2006).
9. A History of Violence (David Cronenberg; 2005).
10. No Country for Old Men (Joel & Ethan Coen; 2007).
11. Munich (Steven Spielberg; 2005).
12. Miami Vice (Michael Mann; 2006).
13. 28 Days Later... (Danny Boyle; 2002).
14. Ghost World (Terry Zwigoff; 2001).
15. Collateral (Michael Mann; 2004).
16. Diarios de motocicleta (Walter Salles; 2004).
17. Donnie Darko (Richard Kelly; 2001).
18. Zwartboek (Paul Verhoeven; 2006).
19. La Science des rêves (Michel Gondry; 2006).
20. The Pianist (Roman Polanski; 2002).
21. Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry; 2004).
22. The New World (Terrence Malick; 2005).
23. El Laberinto del fauno (Guillermo Del Toro; 2006).
24. Cidade de Deus (Fernando Meirelles & Kátia Lund; 2002).
25. Y tu mamá también (Alfonso Cuaron; 2001).
26. The Squid and the Whale (Noah Baumbach; 2005).
27. Spartan (David Mament; 2004).
28. Inside Man (Spike Lee; 2006).
29. Eastern Promises (David Cronenberg; 2007).
30. Requiem for a Dream (Darren Aronofsky; 2000).
31. Traffic (Stephen Soderbergh; 2000).
32. Bowling for Columbine (Michael Moore; 2002).
33. Der Untergang (Oliver Hirschbiegel; 2004).
34. Femme Fatale (Brian De Palma; 2002).
35. Paranoid Park (Gus van Sant; 2007).
36. Syriana (Stephen Gaghan; 2005).
37. Sexy Beast (Jonathan Glazer; 2000).
38. Snatch. (Guy Ritchie; 2000).
39. The Bourne Ultimatum (Paul Greengrass; 2007).
40. A Scanner Darkly (Richard Linklater; 2006).
41. Batman Begins (Christopher Nolan; 2005).
42. Kill Bill: Vol. 1&2 (Quentin Tarantino; 2003).
43. Mystic River (Clint Eastwood; 2003).
44. Amores perros (Alejandro González Iñárritu; 2000).
45. The Magdalene Sisters (Peter Mullan; 2002).
46. Broken Flowers (Jim Jarmusch; 2005).
47. Clerks II (Kevin Smith; 2006).
48. Dave Chappelle's Block Party (Michel Gondry; 2006).
49. The Bourne Identity (Doug Lima; 2002).
50. The Departed (Martin Scorsese; 2006).
51. 25th Hour (Spike Lee; 2002).
52. Narc (Joe Carnahan; 2002).
53. The Life Aquatic with Steve Zissou (Wes Anderson; 2004).
54. Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (Larry Charles; 2006).
55. Tideland (Terry Gilliam; 2005).
56. Almost Famous (Cameron Crowe; 2000).
57. Grindhouse (Quentin Tarantino & Robert Rodriguez; 2007).
58. United 93 (Paul Greengrass; 2006).
59. Memento (Christopher Nolan; 2000).
60. Hafið (Baltasar Kormákur; 2002).
61. Wallace & Gromit in The Curse of the Were-Rabbit (Nick Park & Peter Lord; 2005).
62. 21 Grams (Alejandro González Iñárritu; 2003).
63. I Heart Huckabees (David O. Russell; 2004).
64. Layer Cake (Matthew Vaughn; 2004).
65. Panic Room (David Fincher; 2002).
66. La Pianiste (Michael Haneke; 2001).
67. Lost in Translation (Sofia Coppola; 2003).
68. 101 Reykjavík (Baltasar Kormákur; 2000).
69. Adaptation. (Spike Jonze; 2002).
70. O Brother, Where Art Thou? (Joel & Ethan Coen; 2000).