Enter the Lundgren

Ruotsin vientituotteet: Ericson, Saab, Ikea sekä LUNDGREN !! Dolph Lundgren teksti on vastaisku Van Damme -tekstin floppaukselle. Tällä kertaa käsittelen oikeasti merkittävän toimintaikonin, joka tuottaa ruotsille yhtä paljon positiivista mainetta kuin Ikea tai Kenny Jönsson.


1985-1987

80-luvulla malli-laulaja-luonnonoikku Grace Jonesia heilastanut Lundgren teki ensiesiintymisensä nimenomaan Grace Jonesin tähdittämässä James Bond –elokuvassa A View to a Kill (1985). Propagandalla sävytetty Rocky IV (1987) toimi Lundgrenin läpimurtona. Lundgren esitti vakuuttavasti muulinnäköistä muskelihirviötä, jota vastaan Rocky mittelöi maailmanrauhan nimissä. Ja loppu onkin historiaa. Lundgrenista muovattiin aikakautensa suuri toimintatähti, joka tuotti liukuhihnalta useita pienellä budjetilla koottuja, mutta voittoa tuottaneita tusinatoimintaelokuvia. Muutama niistä ovat jopa aikakautensa tärkeimpiä toimintaelokuvia!

Gary Goddard: Masters of the Universe (1987)

Yoram Globusin ja Menahem Golanin tuottama ensimmäinen He-Man elokuva on 80-luvulle tyypillistä kalkkunaviihdettä, ja Lundgrenin ensimmäinen tähtirooli. Juonikuvio on yksinkertainen; Skeletor on pahis, joka on valloittanut Eternian. He-Man ja kourallinen sotureita pyrkivät maasta käsin hyökätä ja saada Eternia taas Velhottaren haltuun. Idea viedä He-Man kaupunkimiljööseen on vain huono tekosyy säästää rahaa. Tiedossa on imelää teinisöpöilyä, laserpyssyjen pauketta ja miekan kalistelua. Kyllähän tämän voi aina tietyin väliajoin katsoa uudestaan, ja muistella kuinka viatonta viihdettä nuorisolle aikoinaan tehtiin. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. Ääntämisessä isoja ongelmia, ja tunteiden osoittaminen lähes mahdotonta. Lisäpisteitä uskottavista toimintakohtauksista, joissa Lundgren on omimmillaan.

Joseph Zito: Red Scorpion (Punainen skorpioni, 1989)

Ohjaaja Joseph Zito on yhtä olennainen osa 80-luvun elokuvatuotantoa kuin John Milius tai Walter Hill, mutta on saanut lähes järjestelmällisesti kuraa niskaansa. Ziton keskeiset ohjaukset kuten Invasion U.S.A. (1985), Missing In Action (1984) ja Friday the 13th: The Final Chapter (1984) ovat kaikille peruskauraa, joten Red Scorpion –jää yleensä huomiotta. Oikeastaan syystäkin. Missing In Action on äijämenoa viimeiseen pisaraan, mutta Red Scorpion on käsittämätöntä kuraa. M. Emmet Walsh palaa pieksemään suutaan Missing In Action –elokuvan hengessä. Kovanaamat Carmen Argenziano ja Brion James täydentävät Red Scorpionin peruskasarimaista näyttelijäkatrasta. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2,5/5. Lundgren menee täydestä spetnaz sotilaana, jolla on tappajanvaistot verissä. Roolihahmo ei kysy todellisia taitoja.

Mark Goldblatt: The Punisher (Punisher – rankaisija, 1989)

Dolpan ensimmäinen mestariteos on sarjakuvafilmatisointi, josta on riisuttu sarjakuvan kaikki naiivi yliampuvuus, mutta säästetty hahmon ja tarinan karuus. The Punisher on kovaotteinen toimintaelokuva, jossa perheensä menettänyt poliisi jakaa oman käden oikeutta kaikille niille, jotka ovat luikerrelleet lakipykälien myötä vapaaksi. Paul Verhoevenin vakiokasvo Jeroen Krabbé esittää kusipäistä gangsteripomoa, jonka niskaan sekä Punisher että Yakuza hengittävät. Ytimekäs juoni etenee junanlailla, jonka aikana herkutellaan mahtavilla toimintakohtauksilla, sekä hieman ympäripyöreällä ja epämääräisellä moraalidialogilla. Lopputulos ei ole mestariteos, mutta aikakautensa keskeisiä toimintaelokuvia. Uncut –versiota on liikkeellä erittäin nihkeästi, harmi. 4/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 4/5. Dolpalta mainiota synkistelyä perheensä menettäneenä kahjona ex-poliisina, joka rasvattuna ja alastomana meditoi viemäreissä. Härö roolisuoritus härössä leffassa.

1990 –1996

Jotain oleellisia on yhä näkemättä, kuten esim. Joshua Tree (1993), Cover Up (1991) sekä häpeällisesti myös The Shooter (a.k.a. Hidden Assassin,1995). Universal Soldierin voit kurkata Van Damme osioista, lasken sen enemmän Damme –leffaksi, koska Dammella siinä enemmän herkutellaan. Valitettavasti liiaksikin. 90-luvun nähdyistä oleellisista elokuvista ainoastaan Johnny Mnemonic (1995) on heikko, tosin Lundgren vetää tuossa uransa komeimpia roolisuorituksia: 4/5. Russell Mulcahyn Silent Trigger (Äänetön tappaja,1996) ei suinkaan ole huono elokuva, mutten välitä kirjoittaa siitä riviäkään. 2,5/5 tähden rykäisy.

Craig R. Baxley: Dark Angel (I Come In Peace/Musta enkeli,1990)

Huumediileri ulkoavaruudesta (saksalainen bodarihirviö Matthias Hues), kadut tunteva citykyttä (Lundgren) sekä by-the-book krakapoliisi (yhdysvaltalainen huumoriveikko Brian Benben) törmäävät toisiinsa tässä hulvattoman hauskassa toimintaelokuvassa, joka taatusti jakaa mielipiteet! Elokuvan lähtöajatus eli ulkoavaruuden huumediileri metsästää galaksien kovinta trippiä suoraan ihmisten aivoista on loistava, ainakaan se ei ole puhki kulutettu. Elokuvan toinen tärkeä viehätys on toiminnan näppäryys: kohtaukset ovat todella räjähtäviä ja toimivat täydellisesti. Elokuvan mahdollinen miinus on tietysti Dolph Lundgren, joka ei sovi kaikille. Elokuvan romanttinen sivujuoni on päälle liimattu, mutta se antaa Benbenille mahdollisuudet heittää pari todella hauskaa läppää. Suosittelen varauksella: tämä on pelkkää viihdettä, ei tosielämää. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: Lundgren ja Benben ovat loistava kaksikko (duo kemia: 4/5), mutta Lundgren yksinään: 2,5/5. Ei mitenkään kummoinen roolisuoritus.

Mark L. Lester: Showdown in Little Tokyo (Taistelu Pikku-Tokiossa, 1991)

Mark L. Lesterista en osaa oikein sanoa mitään, sillä miehen ura on melkoista tasonheilahtelua. Ja jostain syystä se kehutuin Lester, Commando (1985), ei iske itselleni juuri ollenkaan. Sen sijaan teinijengikuvaus Class of 1984 (1982) on Lesterin uran selvästi kirkkain helmi. Showdown in Little Tokyo roikkuu Lesterin päätöiden joukossa lähinnä kohtauksen takia, jossa Brandon Lee kehuu Lundgrenin molon kokoa. Ikimuistoisen kohtauksen takia: 5/5. ”Oikeasti” ehkä vain 4/5.

Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. En niellyt Lundgrenin japsimietiskelyjä ja suuntauksia ollenkaan. Lundgren ei luonnu Seagal –henkiseksi sensei -mestariksi.

Perry Lang: Men of War (Men of War - palkkasoturit,1994)

Verinen sotaelokuva muistuttaa hyvin paljon Chuck Norrisin Braddock -elokuvia sekä Sly Stallonen Rambo -seikkailuja, mutta verisen pinnan alla on mainio tarina. 2.kertainen Oscar-ehdokas John Saylesin osittain kirjoittama elokuva kertoo palkkasoturi Nick the Sweden (Dolph Lundgren) tarinan. Nick on väkivallan turruttama nuuskahuuli, joka houkutellaan helppoon tehtävään Etelänmeren saarille. Saaren alkukantaiset asukkaat avaavat Nickin silmät totuudelle, ihmishengen todelliselle arvolle. He antavat Nickille mahdollisuuden tuhota menneisyyden veriset muistot. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: 3/5. Lundgren mutisee ja näyttelee ilmeettömästi sodan turruttamaa kessua. Ympärillä olevat ylinäyttelevät niin railakkaasti, että Lundgren nousee jopa edukseen esiin.

1997-1999

Dolphin voittokulku katkesi Frédéric Forestierin surkeaan The Peacekeeper (1997) – kalkkunaan, jossa tosin on yksi mainio toimintakohtaus (talojen katolla pidettävä takaa-ajo). Jean-Marc Pichén The Minion (1998) tarjosi maukkaat lähtökohdat, mutta lopputulos jäi laimeaksi pelleilyksi.

2000-luku on täysin pimennossa.

Tämä on vasta osa I Lundgren –elokuvamytologiasta, sillä tulen palaamaan aiheeseen, kunhan olen nähnyt 2000-luvun tuotannon sekä puuttuvat 90-luvun herkut. 2000-luvun elokuvista en kirjoita välttämättä riviäkään, jos ne osoittautuvat huonoiksi.

Crockett