We're all gonna die
Poikasi kärsii teiniangstista, kyborgit tulevaisuudesta haluavat hänet hengiltä, ainoa tehtäväsi on pitää hänet hengissä tai muuten ihmiskunta lakkaa olemasta. Ei ole yksinhuoltajaädin arki helppoa. Siinä pähkinänkuoressa kyynisen, tummanpuhuvan, mutta toivon siementä kantavan sarjan herkulliset alkuasetelmat.
Suurimman vitutuksen viime kevään saralla koin hieman ennalta-arvaamattomalta taholta lukiessani televisiokanava-Foxin johtajan ilmoitusta syksyn 2009 sarjatarjonnasta. Suureksi pettymyksekseni listalta ei löytynyt sarjaa, joka tuntee nimen Terminator: The Sarah Connor Chronicles. Connorien klaanin apokalyptinen selviytymistaistelu sai karun lopun foxin julman markkinakoneiston sivaltaessa kirveellään sarjan pään poikki. Tämä tapahtui juuri kun sarja oli juonensa puolesta lähdössä huimaan lentoon.
Sarjan fanit olivat ymmärrettävästä syystä vihaisia, samoin allekirjottanut, vaikkakin tiedostan ne arkielämän realiteetit, joiden takia sarja sai maistaa tylsää kirvestä. Sarja oli juonensa ja hahmonkehityksensä takia turhan haastava saadakseen miljoonia katsojia otteeseensa, varsinkin jenkkilässä.
Sarjan idea perustui jatkuvajuonisuuteen, jossa tarinaa vietiin eteenpäin jakso jaksolta. Katsojan oli näin sitouduttava katsomaan sarjaa jos oikeasti halusi päästä sisään sarjan luomaan elämään. Liekö tämä ollut sitten ylitsepääsemätön este suurelle osalle yleisöstä. Sarjan tapahtumien valossa ymmärrän myös niitä katsojia, jotka eivät jaksaneet pysytellä mukana. Ajoittain myös itselläni oli vaikea hahmottaa missä mentiin milloinkin ja miten ja miksi näin tapahtui. Juonen aukkoja oli myös jonkin verran. Nämä seikat eivät kuitenkaan koskaan kumonneet sitä faktaa, että sarja oli äärimmäisen mielenkiintoinen.
Sarjan perustrion Lena Headey, Thomas Dekker ja Summer Glau:n ohella, Sarah Connorin chronicles sisälsi varsin onnistuneita tulkintoja muutaman muun näyttelijän osalta. Mielenkiintoisimman lisän tähän näyttelijäjoukkoon ja koko sarjaan toi ensimmäisen näyttelijäntyön varsin hienosti suorittava Shirley Manson. Garbage-yhtyeen vokalistina itsensä yleisön sydämiin laulanut vokalisti tekee vakuuttavaa työtä moniuloitteisena, hyvän ja pahan välissä taiteilevana kyborgina.Manson ei ole vuosien saatossa menettänyt vetovoimaansa pätkääkään, vaan on edelleen se sama seksikäs ja sähäkkä nainen kuin ennenkin, vaikka rooli vaatii epäinhimillistä jäätävyyttä. Mansonin mukaantulo toisen kauden alussa sekoitti mukavasti koko sarjan pakkaa. Hyvää jälkeä teki myös Garret Dillahunt, jonka roolitöiksi sarjassa muodostui kolme eri hahmoa.Yhdeksi kompastuskiveksi voisi määritellä juonen merkittävän yksityiskohtaisuuden käsiteltäessä päähahmoja. Saman kohtalon koki aikoinaan Josh Whedonin Firefly, jonka kantava voima ei ollut toiminta, jota viljeltiin lopulta kuitenkin ihan kiitettävästi, vaan hahmojen henkilökemia ja sen jatkuva kehittyminen jakso jaksolta. Sarah Connor Chronicles-sarjan kuten Whedonin Fireflyn antoisimmat hetket koettiin mielestäni juuri päähahmojen välisissä konflikteissa ja niiden selvittelemisessä. Whedonin Firefly-sarja kesti vajaan kauden ja sai maistaa monien pettymykseksi kirvestä. Fanien ja allekirjoittaneen onneksi sarja sai ansaitsemansa päätöksen kokopitkän elokuvan muodossa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tule korvaamaan sitä mitä olisi voinut olla. Sarah Connor Chronicles-fanit tuskin saavat tätäkään armopalaa.
Sarjan akilleenkantapäiksi muodostuivat katsojaluvut, jatkuvajuonisuus sekä pari harmillista toisen kauden "filler"-jaksoa. Katsojaluvut laskivat tasaisesti aina ensimmäisestä jaksosta lähtien ja näin viimeisen jakson katsojaluku oli hieman alle 3 miljoonaa. Jenkeissä kirjoittamaton vedenjakaja sarjojen katsojaluvuiksi on n.8 miljoona per jakso. Jos sarja jää tasaisesti tästä luvusta, se on mennyttä. Sarah Connorin kärvistely sai loppua.
Toisella tuodantokaudella nähtiin harmittavasti pari selkeää filler-jaksoa, jotka eivät välttämättä olleet huonoja, mutta tekivät hallaa kokonaisuudelle. Näillä' "Filler" jaksoilla tarkoitan toisen tuotantokauden alkuvaiheessa nähtyjä muutamaa jaksoa, jotka hieman kärjistetysti nyt leimaan fillereiksi koska ne hidastivat selkeästi tärkeimmän pääjuonen eteenpäin vientiä.
Ehkä katkeransuloisinta koko jutussa on se, että T:TSCC:n paikan auringossa vei viime hetkellä juuri Josh Whedonin luoma sarja (Dollhouse), jonka meriitit ovat juuri sitä, mitä vastaan mies Firefly-sarjaa ohjatessaan taisteli.
Joka tapauksessa, Connoreiden perheen toilailut tarjosivat mielekästä ajanvietettä muutaman kauden verran. Mukaan mahtui muutama äärimmäisen timanttista jaksoa, jotka eivät kalpene kahden ensimmäisen Terminator-elokuvan rinnalla. Sarjan viime hetken loppukiri oli vertaansa vailla ja viimeinen jakso jätti tilanteen täysin auki. Olisin mielelläni virittäytynyt seuraamaan sarjan tapahtumia myös jatkossa.
Come with me if you want to live
By Jyki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti