Alkuvuoden 2008 mieltä askartaneet elokuvatapaukset

Viime kuukaudet ovat olleet hiljaiseloa blogin osalta. Tekosyitä saa aina esittää, mutta lopulta syypää löytyy omasta peilikuvasta. Lähestyvä kesä saa kuitenkin allekirjoittaneen väkisin hyvälle tuulelle, joten oli aika kaivaa pahasti ruostuneet "taidot" viltistä ja kurittaa niveliä rakkaalla kymmensormijärjestelmällä. Luvassa sekalaista otantaa alkuvuoden 2008 parhaiten mieleen jääneistä elokuvatapauksista, huolimatta niiden elokuvallisista meriiteistä.

Typoja säästämättä ja laadusta tinkien eteenpäin!

The Last Winter (USA, 2006)
Ohjaus: Larry Fessenden
Pääosissa: Ron Perlman, James LeGros, Connie Britton

Pahin kaamos oli elokuvan katsomisen aikoihin jo ohitettu, mutta ulkona vallinnut kylmyys ja pimeys toivat lisämausteensa tämän elokuvan katsomiseen. Larry Fessendenin The Last Winter on kauhuelokuvan muottiin valettu psykologinen kannanotto ihmisen alati kasvavasta piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Sen sanoma on selvä, luonto on saanut tarpeekseen sitä piinaavista ihmisistä ja muutos on tulossa. Vahva psykologinen kauhuelokuva rutinoituneilla näyttelijöillä. Synkkä ja omaperäinen visio yhdistettynä tarinan miljöön puitteisiin luo elokuvasta ajoittain uskomattoman pelottavan.

The Night Of The Comet (USA, 1984)
Ohjaaja: Thom Eberhardt
Pääosissa: Catherine Mary Stewart, Kelli Maroney, Robert Beltran

The Night of the comet on positiivisella tavalla erilainen apokalyptinen elokuva. Genretyypin leffojen kirjoittamattomia sääntöjä kun tuntuu olevan, että päähahmo taistelee yksin hulluuttaan vastaan tai sitten yrittää selvitä hengissä tilanteessa, jossa valtiot ja instituutiot lakkaavat olemasta, paskan vieriessä kadulle. Night of the cometin keskiössä ovat kuitenkin teini-iän ylittänyt ja siinä rajalla taiteleiva sisaruspari, joka ei vaivu epätoivoon vaan ottaa ilon irti vallitsevasta tilanteesta ja lähtee shoppailemaan Girls just wanna have fun-merkeissä. Elokuvaa voisi hyvin vertailla Romeron Dawn of the deadiin, mutta 80-lukulaisella huumorilla höystettynä. Naiivi, pippurinen ja viihdyttävä tapaus.

Blue State (USA, 2007)
Ohjaaja: Marshall Lewy
Pääosissa: Breckin Meyer, Anna Paquin, Joyce Krenz

Onnistunut genresekoitelma. Elämässään huomaamattaan kaikkea pakeneva liberaali vaalityöntekijä saa tarpeekseen vaalitappiostaan Bushin organisaatiolle, päättää pitää lupauksensa ja matkustaa kanadaan. Matkustajatoveriksi mies hankkii kauniin, mutta hieman ristiriidoissa kylpevän naishenkilön. Matkan varrella matkakaverusten todelliset motiivit aukenevat ja edessä on vaikeita valintoja. Mielenkiintoinen ja - kulunutta fraasia käyttääkseni- erilainen Road trip-leffa, jonka pääosissa nähdään genretyypin vakkariesiintyjiä. Menee parhaiten kevyenä draamakomediana, mutta olisin osittain kaivanut lisää särmää kokonaiskuvaan.


Outpost (UK, 2007)
Ohjaaja: Steve Barker
Pääosissa: Ray Stevenson, Julian Wadham, Richard Brake

Natsit ja okkultismi on maaginen aihe ja mielestäni sitä käsitelleet elokuvat ovat olleet toinen toistaan mielenkiintoisempia. Outpost tarjoilee aimo annoksen toimintaa ja jännitystä 90 minuuttisen kestonsa ajan. Tunnelmaltaan ja teemaltaan elokuva muistuttaa erittäin paljon Neil Marshallin mainiota Ihmissusirymistelyä Dog soldiersia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat nykypäivän sodan repimään Itä-Eurooppaan, jossa tarinan palkkasoturijoukko palkataan suorittamaan rutiininomaiselta vaikuttavaa keikkaa. Keikka osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin rutiininomaiseksi. Elokuva lainailee survival-lajintyypin tunnetuimmilta tapauksilta, mutta säilyttää silti omaperäisyytensä.

Control (UK, 2007)
Ohjaaja: Anton Corbijn
Pääosissa: Sam Riley, Samantha Morton, Alexandra Maria Lara

Yksinkertainen on kaunista voisi fraasina sopia kuvaamaan tätä elokuvaa. Control on pohjimmiltaan tarina miehestä, jonka sanoitukset ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä, mutta joka ei kyennyt enää kestämään sisäisiä demoneita, fyysistä heikkoutta ja vaikeita ihmissuhteita. Tummanpuhuvaa tarinaa tukevat nuorten näyttelijöiden vahva esiinmarssi Sam Rileyn johdolla sekä aihealueeseen sopiva mustavalkoinen kuvaraita. Kuten Joy Divisionin musiikki on sen nokkamieheen pohjautuva tarina kylmän kaunis, koskettava ja niin masentavan surullinen.
Elokuvan kerrontaa on kritisoitu laahaavaksi ja tässä väitteessä on pieni totuudensiemen. Sykähdyttäviä keikkakohtauksia lukuunottamatta kerronta rientää turhia kiireitä vailla, jonka näen enemmänkin elokuvan vahvuutena kuin sen heikkoutena. Turha kiireellisyys kun usein johtaa elokuvan fokuksen katoamiseen.

Diary Of The Dead (USA, 2007)
Ohjaaja: George A. Romero
Pääosissa: Joshua Close, Scott Wentworth, Michelle Morgan

Romero on vihainen vanha ukkeli, joka haluaa katsojien ottavan hänen elokuvansa ajavan sanoman vakavasti vastaan. Tämä ei ole allekirjoittaneelle ongelma, onhan kunnioitettu
ohjaajalegenda harrastanut yhteiskuntakritiikkiä elokuvissaan onnistuneesti jo 60-luvulta lähtien. Kauhu ei ole genrenä sieltä helpoimmasta päästä tuoda esille yhteiskuntakritiikkiä siten, että yleisö sitä välttämättä jaksaisi ymmärtää saati sitten, että se ottaisi sitä vakavasti. Eikä aivokuolleiden megalomaaninen verellä, lihalla ja rustoilla mässäily välttämättä sovi ensihätään ihanteelliseksi alustaksi yhteiskuntakritiikille. George A. Romero on kuitenkin osoittanut, että myös Zombie-elokuvan kautta voidaan kritisoida maailman menoa ja ihmisyyden loputonta typeryyttä.

Kuultuani ensimmäisen kerran Romeron uusimman, Diary of the deadin olevan ulkona ja saaneen ristiriitaisen vastaanoton, olin luonnollisesti innostunut. Land of the dead jätti väljähtäneen maun suuhun, joten odotin Romeron uusimman korjaavan potin tuoretta muotia edustavalla kerrontatyylillään. Voi kuinka olinkaan väärässä.

Diary of the dead sekä De Palman Redacted ovat varoittavia esimerkkejä siitä kuinka helposti liiallinen vaahtoaminen voi lopulta koitua elokuvan kohtaloksi. Niin Diary of the dead kuin Redacted kritisoivat yhteiskunnan mielenkiintoisia epäkohtia, mutta ne menevät kritiikissään niin pitkälle, että itse päätarina muuttuu mielenkiinnottomaksi mössöksi.
Diary of the dead kaatui sudenkuoppaan, jossa ohjaaja turvautui keskinkertaisiin säikyttelykohtauksiin ja unohti aidon tunnelman rakentamisen keskittyessään ongelmakohtien osoitteluun. Elokuvan alkuvaiheiden jälkeen sanoma oli jo selvä, ei sitä olisi tarvinnut vääntää enää rautalangasta loppuun asti.
Siinä missä vanhat klassikot tutkiskelivat ihmisten sielunmaisemaa hienovaraisesti, mutta tehokkaasti, herättäen kysymyksiä katsojassa, tyytyy uusin iskemään jatkuvaa nalkutusta alusta loppuun. Mikä pahinta, Diary of the dead on korkeintaan keskinkertainen kauhukokemus, vailla sekä tarinan selkeää päämäärää että tunneyhteyksiä päähahmojen kohtaloon.

The Mist (USA, 2007)
Ohjaaja: Frank Darabont
Pääosissa: Thomas Jane, Marcia Gay Harden, Laurie Holden

”Ihminen ihmiselle susi” Tällä vanhalla sananlaskulla leikittelee Frank Darabontin uusin, The Mist.
Stephen Kingin tarinaan pohjautuva huikean hyytävä scifi-kauhu. Tarinan hienous piilee hetki hetkeltä avautuvassa näkymässä karmaisevasta totuudesta, ihminen on lopulta itselleen petoa vaarallisempi. Moisia tunnekuohujen vaihteluja en ole kokenut minkään scifi-elokuvan vuoksi sitten The Thingin. Darabont taitaa Kingin tarinoiden sovittamisen kankaalle.

Kunniamaininnat

No Country for Old Men (USA, 2007)
Coenin veljesten uusin oli jo valeltu oscareilla, täten odotettavissa oli, että elokuvan täytyi olla vähintäänkin hyvä. Hyvä se ei missään nimessä ollut, enemmänkin Loistava. Teknisesti täydellinen, mutta myös tarina vakuutti.

Sicko (USA, 2007)
Michael Moore on täällä taas, ja tiedossa on sitä tutun rankkaa provoa tiukille konservatiiveille. Sickossa Moore tunkeutuu syvälle yhdysvaltain umpisurkeaan Terveydenhuoltoon. Luvassa riipaisevia tositarinoita normaaleista jenkeistä joita kusetetaan olan takaa, jotta dollarit jäisivät heitä ”suojelevien” taskuun. Hieno dokkari, jonka tarjoama näkymä jättää todella irstaan maun suuhun.

Cloverfield (USA, 2007)

LOST (USA, 2004-)

Harhaudun polulta pahemman kerran. LOST ja sitä ympäröivä parin vuoden hypetys oli itselleni täysin yhdentekevää, mutta tammikuu 2008 osoitti taas, että joskus on parempi katsoa kuin katua. LOST koukutti allekirjoittaneen nihkeän alun jälkeen aivan täysin. Onnistuneet näyttelijävalinnat, upea miljöö sekä tietenkin jakso jaksolta auenneet mysteerit takasivat sen, että huhtikuun alussa näytöllä etenivät jo neljännen tuotantokauden jaksot.

LOST on oiva esimerkki siitä miten katsojan mielenkiintoa pidetään yllä. Jokainen jakso tuo jotain uutta alati selkenevään palapeliin. olivat ne sitten saaren kiehtovia salaisuuksia tai hahmojen syventämistä henkilökohtaisilla flashbackeilla. Erilaiset teemat kuten rakkaus, viha, suru ja pelko kantavat suurinta vastuuta sarjan kerronnassa, mutta Fokus pysyy alati sarjan suurimmassa mysteerissä, Saaressa. Hatunnosto täytyy myös antaa tekijöille joilla on ollut kanttia tiputtaa leikistä pidettyjä hahmoja.

Jyki