Muutto

Olemme muuttaneet!

http://www.marginaali-ilmio.uphero.com/

Marginaali-ilmiö jatkaa matkaansa, tällä kertaa uudessa ympäristössä ja uusin kujein. Tervetuloa!

Vinnie Jones - Lahjakas raivopää

386 pääsarjatason liigapeliä, 33 maalia, 12 punaista korttia, musiikkialbumi ja iso liuta muistettavia elokuvarooleja. Ex-jalkapalloilija/näyttelijä Vinnie Jones:ssa henkilönä, kulminoituu helposti kulttihahmon peruselementit.

Vinnie Jones oli kulttihahmo kentällä ja on sitä edelleen myös sen ulkopuolella. Jonesin jalkapalloura kattoi reilut 12 vuotta pääsarjatasolla, jonka aikana hän esiintyi peräti kuudessa eri joukkueessa. Pelikentillä Jones tuli tunnetuksi melkoisena sekopäänä, joka ei juuri tuntenut armoa vastustajien edessä. Miehestä kehkeytyi kulttihahmo jo melko varhain urallaan, jolloin tämä tuli tutuksi vastustajien taitopelaajien kesken melkoisena raappaajana ja raastajana. Kaveri ei kumarrellut ketään, mutta pelasi isolla tunteella ja tuli näin omien fanien rakastamaksi ja vastustajien vihaamaksi. Miehen peliuran legendaarisin tapaus oli kun tämä tarrasi kesken matsin vastustajan "kasseista" kiinni, puristaen samalla melko ikävästi. Tuo epäonninen herrasmies sattui olemaan muuan Paul "Gazza" Gascoigne.

Jonesin suosiota peliuran aikana on julkisesti kritisoitu eräänkin futispelaajan toimesta. Kärkkäimmän kritiikin esitti pelaajalegenda David Ginola, jonka mielestä Jones antoi vääränlaisen esikuvan lapsille. Miehen jalkapalloura tuli päätökseensä kaudella 98/99, jonka jälkeen hän sai tyylilleen uskollisena jalkansa kovaotteisesti elokuvamaailman oven väliin. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Guy Ritchien rikollisen viihdyttävässä Lock, Stock and two smoking barrels-leffassa. Debyyttinsä jälkeen mies on kerennyt esiintyä jo yli 30 eri elokuvaprojektissa, eikä tahti tunnu ottavan hiljentyäkseen.

Miehen leipälaji näyttelijänä, on yhä se sama hahmo, joka yleensä valtasi miehen pelikentillä. Tuo hahmo oli vastustajien pelkäämä, kaikkensa antava, suurisuinen brittimulkero. Ulkoisen habituksensa puolesta kaveri muistuttaa enemmänkin pubissa riehuvaa futisfania kuin itse huippufutaajaa. Ironista kyllä, mutta juuri tällaista hullua futisfania mies päätyi esittämään elokuvassa Euro Trip. Mutta ei kannata arvostella kirjaa kansien perusteella.

Miehen näyttelijänuralle mahtuu jos jonkinmoista proggista. Rosoinen ansioluettelo muistuttaa hyvin paljon itse miehen peliuraa. Menestystä, lokaa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Miehen elokuvaroolit ovat olleet toinen toistaan hyvin samanlaisia. Yleensä miehen roolin on tulkita rosoisen kovakouraista brittiäijää, joka heittelee silloin tällöin korostuksella elävöitettyä nokkelaa sananvaihtoa. Yleensä nämä ominaisuudet toistuvat huolimatta siitä onko miehen rooli näytellä hyvää vai pahaa. Ja mikäs siinä, tämä brittiläismiehen stereotypian ilmentymän esittäminen tuntuu olevan miehen bravuuri, tiedä sitten kuinka paljon ponnisteluja se mieheltä itseltään vaatii.

Ehkäpä mielenkiintoisimman roolinsa tähän mennessä, Jones tekee elokuvassa The Midnight Meat Train. Legendaarisen kirjailijan, Clive Barker:in teokseen pohjautuvassa elokuvassa Jones esittää eleganttia teurastajaa, joka surmaa erääseen metrojunaan New yorkissa eksyviä matkustajia varsin raa'alla tavalla. Leffaa näkemätömälle tämä ei varmasti kuullosta sen erikoisemmalta roolityöltä, mutta palaan jälleen vanhaan sanontaan. Älä arvostele kirjaa sen kansien perusteella.

Jonesin suosion salaisuutta on vaikea ruotia, sillä näyttelijänä hän ei ole kummoinen, valkokankaalla on toki niittänyt suosiota yksi jos toinenkin pökkelö kaveri vuosien varrella. Lieneekö suosion salaisuus sitten miehen ekstrovertti ja suorasukainen olemus, pr-taidoilla ei voi miestä juurikaan kehua, sillä Jonesin suusta pääsee ajoittain ulos varsin huvittavia sammakoita. Jones sanoo asiat suoraan, juuri niinkuin ajattelee, ehkä tällaisena teennäisyyden aikakaudella se on kultaakin kalliimpaa.

Terminator: The Sarah Connor Chronicles - Markkinakeskeisen ajattelun uhri vol.2

We're all gonna die

Poikasi kärsii teiniangstista, kyborgit tulevaisuudesta haluavat hänet hengiltä, ainoa tehtäväsi on pitää hänet hengissä tai muuten ihmiskunta lakkaa olemasta. Ei ole yksinhuoltajaädin arki helppoa. Siinä pähkinänkuoressa kyynisen, tummanpuhuvan, mutta toivon siementä kantavan sarjan herkulliset alkuasetelmat.

Suurimman vitutuksen viime kevään saralla koin hieman ennalta-arvaamattomalta taholta lukiessani televisiokanava-Foxin johtajan ilmoitusta syksyn 2009 sarjatarjonnasta. Suureksi pettymyksekseni listalta ei löytynyt sarjaa, joka tuntee nimen Terminator: The Sarah Connor Chronicles. Connorien klaanin apokalyptinen selviytymistaistelu sai karun lopun foxin julman markkinakoneiston sivaltaessa kirveellään sarjan pään poikki. Tämä tapahtui juuri kun sarja oli juonensa puolesta lähdössä huimaan lentoon.

Sarjan fanit olivat ymmärrettävästä syystä vihaisia, samoin allekirjottanut, vaikkakin tiedostan ne arkielämän realiteetit, joiden takia sarja sai maistaa tylsää kirvestä. Sarja oli juonensa ja hahmonkehityksensä takia turhan haastava saadakseen miljoonia katsojia otteeseensa, varsinkin jenkkilässä.

Sarjan idea perustui jatkuvajuonisuuteen, jossa tarinaa vietiin eteenpäin jakso jaksolta. Katsojan oli näin sitouduttava katsomaan sarjaa jos oikeasti halusi päästä sisään sarjan luomaan elämään. Liekö tämä ollut sitten ylitsepääsemätön este suurelle osalle yleisöstä. Sarjan tapahtumien valossa ymmärrän myös niitä katsojia, jotka eivät jaksaneet pysytellä mukana. Ajoittain myös itselläni oli vaikea hahmottaa missä mentiin milloinkin ja miten ja miksi näin tapahtui. Juonen aukkoja oli myös jonkin verran. Nämä seikat eivät kuitenkaan koskaan kumonneet sitä faktaa, että sarja oli äärimmäisen mielenkiintoinen.

Sarjan perustrion Lena Headey, Thomas Dekker ja Summer Glau:n ohella, Sarah Connorin chronicles sisälsi varsin onnistuneita tulkintoja muutaman muun näyttelijän osalta. Mielenkiintoisimman lisän tähän näyttelijäjoukkoon ja koko sarjaan toi ensimmäisen näyttelijäntyön varsin hienosti suorittava Shirley Manson. Garbage-yhtyeen vokalistina itsensä yleisön sydämiin laulanut vokalisti tekee vakuuttavaa työtä moniuloitteisena, hyvän ja pahan välissä taiteilevana kyborgina.Manson ei ole vuosien saatossa menettänyt vetovoimaansa pätkääkään, vaan on edelleen se sama seksikäs ja sähäkkä nainen kuin ennenkin, vaikka rooli vaatii epäinhimillistä jäätävyyttä. Mansonin mukaantulo toisen kauden alussa sekoitti mukavasti koko sarjan pakkaa. Hyvää jälkeä teki myös Garret Dillahunt, jonka roolitöiksi sarjassa muodostui kolme eri hahmoa.

Yhdeksi kompastuskiveksi voisi määritellä juonen merkittävän yksityiskohtaisuuden käsiteltäessä päähahmoja. Saman kohtalon koki aikoinaan Josh Whedonin Firefly, jonka kantava voima ei ollut toiminta, jota viljeltiin lopulta kuitenkin ihan kiitettävästi, vaan hahmojen henkilökemia ja sen jatkuva kehittyminen jakso jaksolta. Sarah Connor Chronicles-sarjan kuten Whedonin Fireflyn antoisimmat hetket koettiin mielestäni juuri päähahmojen välisissä konflikteissa ja niiden selvittelemisessä. Whedonin Firefly-sarja kesti vajaan kauden ja sai maistaa monien pettymykseksi kirvestä. Fanien ja allekirjoittaneen onneksi sarja sai ansaitsemansa päätöksen kokopitkän elokuvan muodossa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tule korvaamaan sitä mitä olisi voinut olla. Sarah Connor Chronicles-fanit tuskin saavat tätäkään armopalaa.

Sarjan akilleenkantapäiksi muodostuivat katsojaluvut, jatkuvajuonisuus sekä pari harmillista toisen kauden "filler"-jaksoa. Katsojaluvut laskivat tasaisesti aina ensimmäisestä jaksosta lähtien ja näin viimeisen jakson katsojaluku oli hieman alle 3 miljoonaa. Jenkeissä kirjoittamaton vedenjakaja sarjojen katsojaluvuiksi on n.8 miljoona per jakso. Jos sarja jää tasaisesti tästä luvusta, se on mennyttä. Sarah Connorin kärvistely sai loppua.

Toisella tuodantokaudella nähtiin harmittavasti pari selkeää filler-jaksoa, jotka eivät välttämättä olleet huonoja, mutta tekivät hallaa kokonaisuudelle. Näillä' "Filler" jaksoilla tarkoitan toisen tuotantokauden alkuvaiheessa nähtyjä muutamaa jaksoa, jotka hieman kärjistetysti nyt leimaan fillereiksi koska ne hidastivat selkeästi tärkeimmän pääjuonen eteenpäin vientiä.

Ehkä katkeransuloisinta koko jutussa on se, että T:TSCC:n paikan auringossa vei viime hetkellä juuri Josh Whedonin luoma sarja (Dollhouse), jonka meriitit ovat juuri sitä, mitä vastaan mies Firefly-sarjaa ohjatessaan taisteli.

Joka tapauksessa, Connoreiden perheen toilailut tarjosivat mielekästä ajanvietettä muutaman kauden verran. Mukaan mahtui muutama äärimmäisen timanttista jaksoa, jotka eivät kalpene kahden ensimmäisen Terminator-elokuvan rinnalla. Sarjan viime hetken loppukiri oli vertaansa vailla ja viimeinen jakso jätti tilanteen täysin auki. Olisin mielelläni virittäytynyt seuraamaan sarjan tapahtumia myös jatkossa.

Come with me if you want to live

By Jyki

Once again with a feeling

Reilu vuosi on kulunut edellisestä tilityksestä ja mitä tässä voi oikein sanoa. Marginaali-ilmiötä ei varsinaisesti saatettu haudan lepoon kummankaan kirjoittajan toimesta missään vaiheessa, jotenkin se hautautui elämässä kaiken muun alle. Vuotta leimasi varmasti kummankin kirjoittajan puolelta elämän arvaamattoman hieno hektisyys, sosiaaliset suhteet ja kaikki muut elämän hienot ja vähemmän mairittelevat osa-alueet.

Ny olisi tarkoitus kickstartata henkilökohtaisen mielipiteen äänitorvi, eli vielä kerran tunteella.

Crockett: TOP-70 elokuvat vuosilta 2000-2007

1. Elephant (Gus van Sant; 2003).
2. Mulholland Dr. (David Lynch; 2001).
3. Superbad (Greg Mottola; 2007).
4. Battle Royale (Kinji Fukasaku; 2000).
5. Lilja-4-Ever (Lukas Moodysson; 2002).
6. Pusher II (Nicolas Winding Refn; 2004).
7. The Bourne Supremacy (Paul Greengrass; 2004).
8. Children of Men (Alfonso Cuaron; 2006).
9. A History of Violence (David Cronenberg; 2005).
10. No Country for Old Men (Joel & Ethan Coen; 2007).
11. Munich (Steven Spielberg; 2005).
12. Miami Vice (Michael Mann; 2006).
13. 28 Days Later... (Danny Boyle; 2002).
14. Ghost World (Terry Zwigoff; 2001).
15. Collateral (Michael Mann; 2004).
16. Diarios de motocicleta (Walter Salles; 2004).
17. Donnie Darko (Richard Kelly; 2001).
18. Zwartboek (Paul Verhoeven; 2006).
19. La Science des rêves (Michel Gondry; 2006).
20. The Pianist (Roman Polanski; 2002).
21. Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry; 2004).
22. The New World (Terrence Malick; 2005).
23. El Laberinto del fauno (Guillermo Del Toro; 2006).
24. Cidade de Deus (Fernando Meirelles & Kátia Lund; 2002).
25. Y tu mamá también (Alfonso Cuaron; 2001).
26. The Squid and the Whale (Noah Baumbach; 2005).
27. Spartan (David Mament; 2004).
28. Inside Man (Spike Lee; 2006).
29. Eastern Promises (David Cronenberg; 2007).
30. Requiem for a Dream (Darren Aronofsky; 2000).
31. Traffic (Stephen Soderbergh; 2000).
32. Bowling for Columbine (Michael Moore; 2002).
33. Der Untergang (Oliver Hirschbiegel; 2004).
34. Femme Fatale (Brian De Palma; 2002).
35. Paranoid Park (Gus van Sant; 2007).
36. Syriana (Stephen Gaghan; 2005).
37. Sexy Beast (Jonathan Glazer; 2000).
38. Snatch. (Guy Ritchie; 2000).
39. The Bourne Ultimatum (Paul Greengrass; 2007).
40. A Scanner Darkly (Richard Linklater; 2006).
41. Batman Begins (Christopher Nolan; 2005).
42. Kill Bill: Vol. 1&2 (Quentin Tarantino; 2003).
43. Mystic River (Clint Eastwood; 2003).
44. Amores perros (Alejandro González Iñárritu; 2000).
45. The Magdalene Sisters (Peter Mullan; 2002).
46. Broken Flowers (Jim Jarmusch; 2005).
47. Clerks II (Kevin Smith; 2006).
48. Dave Chappelle's Block Party (Michel Gondry; 2006).
49. The Bourne Identity (Doug Lima; 2002).
50. The Departed (Martin Scorsese; 2006).
51. 25th Hour (Spike Lee; 2002).
52. Narc (Joe Carnahan; 2002).
53. The Life Aquatic with Steve Zissou (Wes Anderson; 2004).
54. Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (Larry Charles; 2006).
55. Tideland (Terry Gilliam; 2005).
56. Almost Famous (Cameron Crowe; 2000).
57. Grindhouse (Quentin Tarantino & Robert Rodriguez; 2007).
58. United 93 (Paul Greengrass; 2006).
59. Memento (Christopher Nolan; 2000).
60. Hafið (Baltasar Kormákur; 2002).
61. Wallace & Gromit in The Curse of the Were-Rabbit (Nick Park & Peter Lord; 2005).
62. 21 Grams (Alejandro González Iñárritu; 2003).
63. I Heart Huckabees (David O. Russell; 2004).
64. Layer Cake (Matthew Vaughn; 2004).
65. Panic Room (David Fincher; 2002).
66. La Pianiste (Michael Haneke; 2001).
67. Lost in Translation (Sofia Coppola; 2003).
68. 101 Reykjavík (Baltasar Kormákur; 2000).
69. Adaptation. (Spike Jonze; 2002).
70. O Brother, Where Art Thou? (Joel & Ethan Coen; 2000).

Alkuvuoden 2008 mieltä askartaneet elokuvatapaukset

Viime kuukaudet ovat olleet hiljaiseloa blogin osalta. Tekosyitä saa aina esittää, mutta lopulta syypää löytyy omasta peilikuvasta. Lähestyvä kesä saa kuitenkin allekirjoittaneen väkisin hyvälle tuulelle, joten oli aika kaivaa pahasti ruostuneet "taidot" viltistä ja kurittaa niveliä rakkaalla kymmensormijärjestelmällä. Luvassa sekalaista otantaa alkuvuoden 2008 parhaiten mieleen jääneistä elokuvatapauksista, huolimatta niiden elokuvallisista meriiteistä.

Typoja säästämättä ja laadusta tinkien eteenpäin!

The Last Winter (USA, 2006)
Ohjaus: Larry Fessenden
Pääosissa: Ron Perlman, James LeGros, Connie Britton

Pahin kaamos oli elokuvan katsomisen aikoihin jo ohitettu, mutta ulkona vallinnut kylmyys ja pimeys toivat lisämausteensa tämän elokuvan katsomiseen. Larry Fessendenin The Last Winter on kauhuelokuvan muottiin valettu psykologinen kannanotto ihmisen alati kasvavasta piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Sen sanoma on selvä, luonto on saanut tarpeekseen sitä piinaavista ihmisistä ja muutos on tulossa. Vahva psykologinen kauhuelokuva rutinoituneilla näyttelijöillä. Synkkä ja omaperäinen visio yhdistettynä tarinan miljöön puitteisiin luo elokuvasta ajoittain uskomattoman pelottavan.

The Night Of The Comet (USA, 1984)
Ohjaaja: Thom Eberhardt
Pääosissa: Catherine Mary Stewart, Kelli Maroney, Robert Beltran

The Night of the comet on positiivisella tavalla erilainen apokalyptinen elokuva. Genretyypin leffojen kirjoittamattomia sääntöjä kun tuntuu olevan, että päähahmo taistelee yksin hulluuttaan vastaan tai sitten yrittää selvitä hengissä tilanteessa, jossa valtiot ja instituutiot lakkaavat olemasta, paskan vieriessä kadulle. Night of the cometin keskiössä ovat kuitenkin teini-iän ylittänyt ja siinä rajalla taiteleiva sisaruspari, joka ei vaivu epätoivoon vaan ottaa ilon irti vallitsevasta tilanteesta ja lähtee shoppailemaan Girls just wanna have fun-merkeissä. Elokuvaa voisi hyvin vertailla Romeron Dawn of the deadiin, mutta 80-lukulaisella huumorilla höystettynä. Naiivi, pippurinen ja viihdyttävä tapaus.

Blue State (USA, 2007)
Ohjaaja: Marshall Lewy
Pääosissa: Breckin Meyer, Anna Paquin, Joyce Krenz

Onnistunut genresekoitelma. Elämässään huomaamattaan kaikkea pakeneva liberaali vaalityöntekijä saa tarpeekseen vaalitappiostaan Bushin organisaatiolle, päättää pitää lupauksensa ja matkustaa kanadaan. Matkustajatoveriksi mies hankkii kauniin, mutta hieman ristiriidoissa kylpevän naishenkilön. Matkan varrella matkakaverusten todelliset motiivit aukenevat ja edessä on vaikeita valintoja. Mielenkiintoinen ja - kulunutta fraasia käyttääkseni- erilainen Road trip-leffa, jonka pääosissa nähdään genretyypin vakkariesiintyjiä. Menee parhaiten kevyenä draamakomediana, mutta olisin osittain kaivanut lisää särmää kokonaiskuvaan.


Outpost (UK, 2007)
Ohjaaja: Steve Barker
Pääosissa: Ray Stevenson, Julian Wadham, Richard Brake

Natsit ja okkultismi on maaginen aihe ja mielestäni sitä käsitelleet elokuvat ovat olleet toinen toistaan mielenkiintoisempia. Outpost tarjoilee aimo annoksen toimintaa ja jännitystä 90 minuuttisen kestonsa ajan. Tunnelmaltaan ja teemaltaan elokuva muistuttaa erittäin paljon Neil Marshallin mainiota Ihmissusirymistelyä Dog soldiersia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat nykypäivän sodan repimään Itä-Eurooppaan, jossa tarinan palkkasoturijoukko palkataan suorittamaan rutiininomaiselta vaikuttavaa keikkaa. Keikka osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin rutiininomaiseksi. Elokuva lainailee survival-lajintyypin tunnetuimmilta tapauksilta, mutta säilyttää silti omaperäisyytensä.

Control (UK, 2007)
Ohjaaja: Anton Corbijn
Pääosissa: Sam Riley, Samantha Morton, Alexandra Maria Lara

Yksinkertainen on kaunista voisi fraasina sopia kuvaamaan tätä elokuvaa. Control on pohjimmiltaan tarina miehestä, jonka sanoitukset ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä, mutta joka ei kyennyt enää kestämään sisäisiä demoneita, fyysistä heikkoutta ja vaikeita ihmissuhteita. Tummanpuhuvaa tarinaa tukevat nuorten näyttelijöiden vahva esiinmarssi Sam Rileyn johdolla sekä aihealueeseen sopiva mustavalkoinen kuvaraita. Kuten Joy Divisionin musiikki on sen nokkamieheen pohjautuva tarina kylmän kaunis, koskettava ja niin masentavan surullinen.
Elokuvan kerrontaa on kritisoitu laahaavaksi ja tässä väitteessä on pieni totuudensiemen. Sykähdyttäviä keikkakohtauksia lukuunottamatta kerronta rientää turhia kiireitä vailla, jonka näen enemmänkin elokuvan vahvuutena kuin sen heikkoutena. Turha kiireellisyys kun usein johtaa elokuvan fokuksen katoamiseen.

Diary Of The Dead (USA, 2007)
Ohjaaja: George A. Romero
Pääosissa: Joshua Close, Scott Wentworth, Michelle Morgan

Romero on vihainen vanha ukkeli, joka haluaa katsojien ottavan hänen elokuvansa ajavan sanoman vakavasti vastaan. Tämä ei ole allekirjoittaneelle ongelma, onhan kunnioitettu
ohjaajalegenda harrastanut yhteiskuntakritiikkiä elokuvissaan onnistuneesti jo 60-luvulta lähtien. Kauhu ei ole genrenä sieltä helpoimmasta päästä tuoda esille yhteiskuntakritiikkiä siten, että yleisö sitä välttämättä jaksaisi ymmärtää saati sitten, että se ottaisi sitä vakavasti. Eikä aivokuolleiden megalomaaninen verellä, lihalla ja rustoilla mässäily välttämättä sovi ensihätään ihanteelliseksi alustaksi yhteiskuntakritiikille. George A. Romero on kuitenkin osoittanut, että myös Zombie-elokuvan kautta voidaan kritisoida maailman menoa ja ihmisyyden loputonta typeryyttä.

Kuultuani ensimmäisen kerran Romeron uusimman, Diary of the deadin olevan ulkona ja saaneen ristiriitaisen vastaanoton, olin luonnollisesti innostunut. Land of the dead jätti väljähtäneen maun suuhun, joten odotin Romeron uusimman korjaavan potin tuoretta muotia edustavalla kerrontatyylillään. Voi kuinka olinkaan väärässä.

Diary of the dead sekä De Palman Redacted ovat varoittavia esimerkkejä siitä kuinka helposti liiallinen vaahtoaminen voi lopulta koitua elokuvan kohtaloksi. Niin Diary of the dead kuin Redacted kritisoivat yhteiskunnan mielenkiintoisia epäkohtia, mutta ne menevät kritiikissään niin pitkälle, että itse päätarina muuttuu mielenkiinnottomaksi mössöksi.
Diary of the dead kaatui sudenkuoppaan, jossa ohjaaja turvautui keskinkertaisiin säikyttelykohtauksiin ja unohti aidon tunnelman rakentamisen keskittyessään ongelmakohtien osoitteluun. Elokuvan alkuvaiheiden jälkeen sanoma oli jo selvä, ei sitä olisi tarvinnut vääntää enää rautalangasta loppuun asti.
Siinä missä vanhat klassikot tutkiskelivat ihmisten sielunmaisemaa hienovaraisesti, mutta tehokkaasti, herättäen kysymyksiä katsojassa, tyytyy uusin iskemään jatkuvaa nalkutusta alusta loppuun. Mikä pahinta, Diary of the dead on korkeintaan keskinkertainen kauhukokemus, vailla sekä tarinan selkeää päämäärää että tunneyhteyksiä päähahmojen kohtaloon.

The Mist (USA, 2007)
Ohjaaja: Frank Darabont
Pääosissa: Thomas Jane, Marcia Gay Harden, Laurie Holden

”Ihminen ihmiselle susi” Tällä vanhalla sananlaskulla leikittelee Frank Darabontin uusin, The Mist.
Stephen Kingin tarinaan pohjautuva huikean hyytävä scifi-kauhu. Tarinan hienous piilee hetki hetkeltä avautuvassa näkymässä karmaisevasta totuudesta, ihminen on lopulta itselleen petoa vaarallisempi. Moisia tunnekuohujen vaihteluja en ole kokenut minkään scifi-elokuvan vuoksi sitten The Thingin. Darabont taitaa Kingin tarinoiden sovittamisen kankaalle.

Kunniamaininnat

No Country for Old Men (USA, 2007)
Coenin veljesten uusin oli jo valeltu oscareilla, täten odotettavissa oli, että elokuvan täytyi olla vähintäänkin hyvä. Hyvä se ei missään nimessä ollut, enemmänkin Loistava. Teknisesti täydellinen, mutta myös tarina vakuutti.

Sicko (USA, 2007)
Michael Moore on täällä taas, ja tiedossa on sitä tutun rankkaa provoa tiukille konservatiiveille. Sickossa Moore tunkeutuu syvälle yhdysvaltain umpisurkeaan Terveydenhuoltoon. Luvassa riipaisevia tositarinoita normaaleista jenkeistä joita kusetetaan olan takaa, jotta dollarit jäisivät heitä ”suojelevien” taskuun. Hieno dokkari, jonka tarjoama näkymä jättää todella irstaan maun suuhun.

Cloverfield (USA, 2007)

LOST (USA, 2004-)

Harhaudun polulta pahemman kerran. LOST ja sitä ympäröivä parin vuoden hypetys oli itselleni täysin yhdentekevää, mutta tammikuu 2008 osoitti taas, että joskus on parempi katsoa kuin katua. LOST koukutti allekirjoittaneen nihkeän alun jälkeen aivan täysin. Onnistuneet näyttelijävalinnat, upea miljöö sekä tietenkin jakso jaksolta auenneet mysteerit takasivat sen, että huhtikuun alussa näytöllä etenivät jo neljännen tuotantokauden jaksot.

LOST on oiva esimerkki siitä miten katsojan mielenkiintoa pidetään yllä. Jokainen jakso tuo jotain uutta alati selkenevään palapeliin. olivat ne sitten saaren kiehtovia salaisuuksia tai hahmojen syventämistä henkilökohtaisilla flashbackeilla. Erilaiset teemat kuten rakkaus, viha, suru ja pelko kantavat suurinta vastuuta sarjan kerronnassa, mutta Fokus pysyy alati sarjan suurimmassa mysteerissä, Saaressa. Hatunnosto täytyy myös antaa tekijöille joilla on ollut kanttia tiputtaa leikistä pidettyjä hahmoja.

Jyki

Hobittien pidennetty kärsimysmatka [Tulossa pian]

Taru sormusten herrasta trilogia oli elokuvahistorian kovimpia kassamagneetteja ja samalla uskomattoman laaja kulttuuri-ilmiö, joka ei tuntenut rajoja. Trilogiasta voi olla montaa mieltä. Se toimii vedenjakajana ystävien ja miksei sukulaistenkin piirissä. Jacksonin luomasta Fantasiamaailmasta joko löytää helposti uuden kodin tai sitten sitä joko pitää nörttien ylihypetettynä märkänä unena. Välimallin jätkiä ei välttämättä heti löydä tai sitten he pysyttelevät kiistelyn ulkopuolella.

Allekirjoittaneen arvostelut eivät välttämättä sovi ennakkoluulottomaan kategoriaan koska tunnepuoli on liikaa mukana, eikä sen katkaiseminen ihan heti onnistu. Tolkienin mainion tuotannon useaan otteeseen laavanneena ja mielelttömän yksityiskohtaista historiaa tutkineena ei vain voi välttää tuntemasta suurta riemua kun hahmoille ja ympäristölle annetaan vihdoin kasvot.

Tämä stoori käsittelee kuitenkin leffaputkea, jonka osanottajia ovat allekirjoittaneen lisäksi, Don Johnsonin jalanjäljissä tarpova virtuoosimainen kynäilijä Crockett, miehestä mittaa ottaa myös Robin Hoodin sukkahousuihin kiinni jämähtänyt Höybi. Sunntaisen päivän menuna nähdään koko Taru sormusten herrasta trilogia, pidennettyinä versioina.

Tulossa pian

Ben Myers: System Of A Down – Hollywoodin hypnootikot

(Right Here In Hollywood/ Like, 2007)
System Of A Down on loistava bändi. Ja Toxicity on kovimpia albumeja koskaan. Väiteeni allekirjoittaa ainakin Kerrang! ja Q –lehdissä vaikuttanut musiikkitoimittaja Ben Myers. Myers on niinkin iso fani, että kirjoitti bändistä kirjan. Myers on taatusti sanavalmis heppu, mutta huono argumentoija. Miehen teksti muistuttaa välillä jonkun dorkan bloggarin fanitekstejä!

Kirjan vahvuus on ainakin se, ettei Myers kerro liikaa äijien nuoruudesta. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut mitä soittajat ovat harrastelleet 10 v. jne. Myers asettaa kirjan alussa hyvin poikien Armenia –taustat, painottaen maan poliittisesti arkoja aikoja. Myers on ymmärtänyt SOADin musiikin nerokkuuden todellisen ideakaivon = Armenian juuret. Poliittisista kuvioista Myers ottaa aika lailla kaiken irti, ryhtyen itsekin välillä ilkkumaan USA:lle aina kun saa mahdollisuuden.

Myersin tekstissä on myös ajantaju kohdallaan. Myers sortuu välillä liialliseen namedroppailuun, mutta suurimmalta osalta Myers on hyvin perustellut SOADin alkuaikojen menestyksen salaisuuden. Musiikkibisneksen 90-luvun tila ja sen aikaiset tapahtumat selitetään aika hyvin, eikä lukijalla tule tylsää missään vaiheessa. Myers on asioista hyvin perillä, sillä rapin pioneeri-posse Wu-Tang Clan tulee melkein yhtä usein esille kuin Nirvana. Kirjan tekstin sulavuus on yksi syy, miksi kirja koukuttaa.

Isoa miinusta tulee Myersin liiallisesta mehustelusta. Myers selittää heppi kovana yhtyeen biisien nerokkuudesta, vaikka loppujen lopuksi Myers kehuu vain niitä perus-seikkoja. Kappaleiden tekstillistä sisältöä sorkitaan vain helpoimpien biisien kohdalla, ehkä tahallisesti. Vaikeimpien SOAD kappaleiden tajuaminen on taatusti mahtava fiilis. Myersin teksti on liian ylistävää, sillä pitemmän päälle sellainen alkaa puuduttamaan.

Kirja on ohut johtuen siitä, ettei SOADin tarinaan liity traagisia bändikuolemia tai ihmeellisiä jäsenten vaihtumisia. SOAD ei ole Spinal Tap. 10 vuotta on mennyt lähinnä levymyyntien kasvamisella, sekä taiteellisten näkökulmien jatkuvalla eroavuudella. Myers jättää jostain syystä Daronin ja Serjin väliset valtataistelut todella vähiin. Olisi ollut hauska tietää, miksi Daron lähti dominoivalle linjalle Mezmerize/Hypnotize –aikakaudella. Myers on luottanut, että kirjan koukkuina toimisivat historian aikana tapahtuneet seikat, joihin SOAD on aina tarttunut äänekkäästi.

Joka tapauksessa kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Se on helppolukuinen, viihdyttävä mutta välillä myös todella ärsyttävä. Fanitekstien suurin synti on liiallinen kehuminen, joka tylsistyttää hyvin nopeasti.

Crockett

Kaamosta joulupyhien viettoon

Hou Hou Hou!
Eivätkö töllön kokoperheenleffat innosta juhlapyhinä? Jäikö Joe Pescin sadomasokistinen nöyryyttäminen mielestäsi liian valjuksi yksin kotona-leffoissa? Ei hätää, tällä kertaa joulupukki suosittelee talvista meininkiä, punaisella värillä leikittelevällä vaihtoehdolla.

30 Days of night (USA, 2007)
Ohjaus: David Slade
Pääosissa: Josh Hartnett, Melissa George, Danny Huston

Uudelta mantereelta kuuluu kummia. Muutama kuukausi takaperin korviini kantautui huhu, että jenkkien teatteriyleisöä peloteltaisiin jälleen uuden vampyyrileffan voimin. Kahvi meni väärään kurkkuun, sillä olen aina pitänyt gore-pitoisista pelotteluista. Pienen tarkastelukierroksen jälkeen odotukseni leffaa kohtaan nousivat potensiin Pii. Elokuvan tapahtumien miljöönä toimii nimittäin jäätävän kylmä Alaska ja paikallista kaupunkia vuosittain piinaava 30-päiväinen pimeyden kausi. Pahaonniset asukkaat joutuvat selviytymiskamppailuun terävähampaisia friikkejä vastaan juuri pimeyden alkamisen aattona. Edessä on 30 päivää veristä rellestämistä.

Sarjakuvaan perustuvan elokuvan Alkuasetelmat olivat siis mitä mainioimmat ja oikeastaan ainoaksi kysymysmerkiksi jäi miten potentiaali on saatu realisoitua. Leffan katsomisen jälkeen täytyy todeta, ettei tekele todellakaan jättänyt kylmäksi, viileästä tunnelmastaan huolimatta. Elokuva sisälsi huomattavasti enemmän asennetta ja tunnetta kuin moni muu surkea tai keskiverto nykykauhu. Selkeä pesäero muihin hankitaan jo miljööllä, joka onkin elokuvan suurin kantava voima ja kauniin kuvauksen lähde. Tuontantotiimi on ilmiselvästi ottanut mallia Carpenterin vuoden -82 klaustrofobisesta mestariteoksesta The Thing:istä. 30 days of night ei äidy tunnelmaltaan yhtä tukahduttavan piinaavaksi kuin The Thing, mutta elokuva kykenee silti luomaan mukavan jännitysmomentin hiiviskelyn ja hyökkäysten muodossa.

Suomalaisena ja ”lapin ukkona” voin todeta, että elokuvan kuvasto istuu täydellisesti suomalaisen sielunmaisemaan, koska jokainen tietää millaista on kokea kylmä ja pimeä kaamos. Toinen mukava seikka on yksinkertaisesti goren määrä, jota tekijätiimi on uskaltautunut viljelemään suurella antaumuksella. Odotin kevyempää kamaa, mutta tätä gore-diggaria lämmitti graafisen väkivallan käyttö. Näyttelijät vetävät roolinsa läpi onnistuneesti. Suuren suurta hahmojen kehitystä on kuitenkin turha odottaa. Pienoiseksi hahmonkehitykseksi voidaan laskea kahden päähahmon väinen, lopahtaneen rakkauden uudelleenlämmittely kaiken sekamelskan keskellä. Ihmissuhdekiemuroilla lisätään kiinnostusta eloonjäämiskamppailuun ja hyvä niin, koska osa elokuvan hahmoista jää sen verran etäisiksi ettei heidän kohtalonsa juurikaan sävähdytä.

Aikaisemmin mm. Musiikkivideoilla ja muutaman kokopitkän ohjauksilla elantonsa hankkinut David Slade tekee vähintäänkin menettelevää työtä kameran takana. Perusvarmaa ohjausta muutamalla hienolla kikalla.
Jos jotain huonoa hakemalla haluaa hakea niin se voisi hyvinkin olla elokuvan viimeiset minuutit, jotka valitettavasti palauttivat itseni lähes samaan tunnelmaan kuin katsoessani sielutonta 2000-luvun teinislasheria.
Leikittelen tulen kanssa kun lausun tämän ääneen, mutta 30 days of night vahvisti vain käsitystäni siitä, että Harlinin olisi sittenkin pitänyt ohjata kaavailtu ihmissusileffa Full Moon Fever. Edes Renny ei voisi pilata leffan mahdollisuuksia olla täydellinen aivot narikkaan leffa.

Leffavuoden viimeisellä neljänneksellä teattereihin pyrähtänyt 30 days of night on mielenkiintoinen ja toteutukseltaan miellyttävällä tavalla suhteellisen originelli toimintakauhu.

Jyki

Anime Katsaus: Hayao Miyazaki

Walt Disneyn nimen tuntevat kaikki vauvasta vaariin, eikä ihme, legendaarisen satusedän hengentuotoksia olemme saaneet nautiskella jo reilut 80-vuotta. Disneyn tuotokset, niin uudet kuin vanhat klassikot, saavat runsaasti esitysaikaa vuodesta vuoteen, joten on luonnollista, että tuo D:llä alkava sukunimi tunnetaan suomessa paremmin kuin oman pojan, Iso D:n eli Ilkka Lipsasen esiintyjänimi. Disney Franchise hallitsee vielä suurta osaa markkinoista, mutta nousevan auringon maasta ponnistaneet animeohjaajat ovat alkaneet kahmia itselleen tilaa kilpailussa. Anime eli Japanilainen animaatio, ei ole mikään uusi tekijä, vaan sitä on tuotettu jo kohtapuolin n. 50 vuotta.
Hayao Miyazaki ei ole myöskään uusi tuttavuus kovan luokan Otakujen keskuudessa, mutta tavalliselle matti meikäläiselle, tämän japanilaisen animen ehkäpä tärkein vaikuttaja tuli tutuksi vasta vuoden 2001-kokopitkällään spirited away (suom. Henkien Kätkemä). Tammikuussa 67-vuotta täyttävä veteraani tunnetaan parhaiten tyylistään sekä ohjata, että käsikirjoittaa teoksensa. Miayazakin elokuville on tyypillistä hahmojen mielenkiintoiset ihmissuhteet sekä ihmisten ja luonnon kanssakäyminen. Vahvoilla ja itsenäisillä naishahmoilla on myös tärkeä osa Miyazakin elokuvissa.

Tässä muutama valittu pala ohjaajan uralta. Muutama kaipaa uusintakatselua, joten tämän vuoksi jätin pari leffaa jutun ulkopuolelle.

My Neighbour Totoro (1988)

Ennen Spirited awayta oli Totoro, ehkäpä Miyazakin luomista hahmoista tunnetuin ja ehdottomasti rakastetuin karvaturri. Paljon tästä kertoo jo sekin seikka, että Totoron hahmo on valjastettu Miyazakin animaatiostudio Ghiblin logoksi.
My Neighbour Totoro-elokuvaa on yleisesti tituleerattu Miyazakin hienoimmaksi työksi eivätkä ihmiset toki ole väärässä ihan täysin. Mestarin luomista tarinoista ehkäpä juuri Totoron hahmot ovat kaikista inhimillisimpiä ja samalla myös olemuksiltaan valloittavan aitoja ja lämpimiä. Kun soppaan lisätään mausteeksi vielä Totoron kaltainen mielikuvitushahmo on käsillä lämminhenkinen kokoperheen klassikkoanimaatio. Pörröinen Totoro on hahmona elänyt omaa elämäänsä valkokankaiden ulkopuolella jo kohta 20 vuotta, eikä innostus ota laantuakseen.

My Neihgbour Totoro on tarina Kusakaben perheen sisaruksista, jotka muuttavat isänsä mukana maalle, ollakseen lähempänä nimeltämainitsematonta sairautta potevaa äitiään. Idyllisessä maalaismiljöössä sisarukset tutustuvat naapureidensa ohella myös metsän mystisiin taruolentoihin, jotka näyttäytyvät vain lapsille. Taruolennot ovat suhteellisen arkoja ja näyttäytyvät vain harvoin, joten sisarusten etsintäretki olentojen löytämiseksi on hankala, kaiken taustalla vaikuttavat vielä arkipäivän ilot ja murheet.

Rikas Japanilainen mytologia elää vielä vahvana kansan mielissä ja siitä myös Totoron tarina ammentaa suuren osan elinvoimastaan. Hahmona Totoro esittää jonkinlaista metsän peikkoa tai metsänhenkeä. Länsimaiselle ihmisille japanilaisesta mytologiasta vaikutteita hakeva anime saattaa olla joskus hieman liikaa, mutta mielestäni tämä seikka vain lisää sekaan oman hienon mystisyyden tunteen, jota esimerkiksi lukuisista länsimaisista piirretyistä puuttuu.

Naapurini Totoro on kaikkea muuta kuin hätiköivä teos. Elokuva etenee rauhallisesti, tunnelmaa luoden, joka tekee siitä omalla tavallaan ainutlaatuisen nautittavan satutarinan. Virkistävää on myös se, että elokuvassa ei ole lainkaan hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Tämän tilalle on asetettu Kusakaben perheen äidin potema sairaus, jonka näkisin osaltaan edustavan pahaa.

Totoro sydämellinen elokuva, muttei imelällä tavalla. Se on myös täydellinen vastakohta samaan aikaan ilmestyneelle Tulikärpästen haudalle, jota esitettiin yhteisnäytöksessä Totoron kanssa. Ratkaisu ihmetyttää, sillä Tulikärpästen hauta on kaikkea muuta kuin herkkien ihmisten elokuva. Syvältä riipaiseva anime on edelleenkin yksi emotionaalisesti koskettavimmista elokuvakokemuksistani. Totoron piirrosjälki yllätti täysin. En odottanut sen olevan näin laadukasta 20 vuotta vanhassa animessa, varsinkin kun useat samaisen vuosikymmenen lopun animet olivat piirrojäljiltään valovuosia perässä. 5/5


Porco Rosso (1992)

Animemestari Hayao Miyazakin ohjaama fantasia-seikkailu yhdistelee hienosti oikean elämän historiaa mielikuvituksellisiin tapahtumiin, tässä sydämellisessä animessa. Porco Rosso on legendaarinen taistelijalentäjä, joka eräänlaisen taian seurauksena siaksi muututtuaan pakeni Italian lennostosta ja elelee rentoa elämää omassa trooppisessa piilopaikassaan, välimeren raikkaissa maisemissa. Oleskeluaan ja ainutlaatuisen koneensa kustannuskuluja Porco hallitsee tekemällä palkkakeikkoja erilaisten merilaivojen suojelijana. Porcoa vihaavat ilmojen merirosvot ja kunnioittavat tavalliset tallaajat. Yhteiskunnalliset muutokset ovat kuitenkin ajamassa Porcoa pois työnsä parista, mutta vielä kerran on karismaattisen possun tartuttava lennokkinsa ohjaksiin, kunnian ja rakkauden puolesta.

Porco Rosso on leppoisa hahmo. Possun raamit omaava karismaattinen miekkonen on monimuotoinen hahmo. Hän on yksinäisten vuosien saatossa oppinut kyynisyyden taidon, mutta sisällä sykkii kuitenkin lämmin ja avoin sydän. Hän piiloutuu kaikessa tekemisissään fyysisen olemuksensa taakse, itseironisten, mutta hauskojen heittojen saattelemana: ”Face it. i’m just a pig”. Englanninkielisessä Dubissa Porcona taiteilee itse Michael Keaton, joka elävöittää hahmoa ja hänen tarinaansa aluksi hieman lakoniselta kuullostavalla ääninäyttelyllään.

Porco Rosso on mittasuhteiltaan pieni ja hyvin yksinkertainen, mutta silti hieno tarina, joka jättää raavaankin miehen hyvälle tuulelle. Miyazakin luoma maailma elää omaa elämäänsä, jonka ansiosta katsojalle jää tunne kuin itse Porcon tarina ja tekemiset olisivat vain pieni osa itse suurempaa kokonaisuutta. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia ja Piirrosjälki upeaa kuten aina. Elokuva ei varsinaisesti sisällä mitään raskasta sanomaa kuten monet muut Miyazaki-tuotokset, mutta se oli leffan kannalta hyvä ratkaisu. Hieno tarina aikuiselle mielelle. 4/5

Princess Mononoke (1997)

Muinaiseen japaniin sijoittuva Princess Mononoke on fantasiaa ja seikkailua yhdistelevä teos, joka käsittelee pohjimmiltaan sitä miten ihmisen teot vaikuttavat luontoon ja sitä miten vanha joutuu muovautumaan tai katoamaan uuden alta. Elokuvassa tätä vanhaa ja perinteistä edustaa luonto ja luontoa hallitsevat erilaiset jumalat. Ihmisten kasvava teollistuminen ja kadonnut kunnioitus luontoa kohtaan on ajanut nämä kaksi osapuolta viimeisen ratkaisevan taistelun äärelle. Harmonia on kadonnut ja maailmassa riittää enää tilaa vain yhdelle osapuolelle. Lopullisessa taistelussa ratkaistaan osapuoli, joka jatkaa olemassaoloaan.

Tapahtumat ja etenkin jumalolentojen nousu viimeiseen katkeraan taisteluun muistuttaa paljon Taru sormusten herrasta-kirjan tapahtumia. Elokuva ei esitä selkeää mustavalkoista näkökulmaa siitä kuka on paha ja kuka hyvä vaan kuvaa tilannetta ja eri osapuolten motiiveja mielenkiintoisella tavalla. Kaikilla on oma lehmä ojassa.

Elokuvan lähtökohdat lähentelevät mittasuhteiltaan eeppistä tarinakerrontaa eikä Miyazakin toteutus epäonnistu. Voisi melkein sanoa, että Princess Mononoke on Miyazakin oma Taru sormusten herrasta. Suurten tapahtumien keskellä tärkeimmäksi osaksi elokuvaa muodostuu kuitenkin kahden päähahmon erikoisesti kehittyvä rakkaustarina. Toisiinsa rakastuneet päähahmot yrittävät tasapainoilla oikeiden ratkaisujen äärellä ja pysyä ylipäätänsä hengissä.
Miyazaki suoltaa kankaalle niin teemaltaan kuin visuaaliselta ilmeeltään sanoinkuvaamattoman upean tarinan jälleen kerran. Hands down 5/5

Spirited Away (2001)

Maailmalla mainetta niittänyt ja ensimmäisen Animaatio Oscarin vastaanottanut Spirited Away jatkaa Miyazakin menestystarinaa.
Chihiro on nuori tyttö, jonka matka uudelle asuinpaikalle keskeytyy dramaattisesti kun tyttö perheinen ajautuu Yu-baba nimisen noidan hallitsemaan henkien maailmaan.
Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi ja tytön on selviydyttävä yksin henkien maan haasteista löytääkseen parannuksen vanhempien loitsuun ja tien takaisin kotiin.

Lukuunottamatta alun kohtauksia, elokuvan tapahtumat sijoittuvat eräänlaiseen unenomaiseen jumalolentojen asuttamaan henkien maahan. Skenaario avaa miyazakille mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle mielikuvituksensa syövereihin ja tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että luvassa on silmiähiovan kaunista animaatiota ja mielikuvituksellisia oivalluksia, joita vain mestari itse voisi keksiä.

Miyazaki puhaltaa elokuvaan elinvoimaa hienoilla henkilöhahmoilla ja viimeistelee täydellisyyden hienoilla visioillaan. Täydellisyyttä hipovaa tarinaa häiritsee lapsenomainen moraalisaarnaaminen, joka on tuttua jo ohjaajan aikaisemmista töistä. Elokuva on kuitenkin pääosin suunnattu lapsille, joten asian ymmärtää, eikä seikka nyt välttämättä niin räikeä ole kuin monissa muissa animaatioelokuvissa. Silmänkarkin ohella opettavainen tarina ystävyydestä. 4,5/5

Jyki

Enter the Lundgren

Ruotsin vientituotteet: Ericson, Saab, Ikea sekä LUNDGREN !! Dolph Lundgren teksti on vastaisku Van Damme -tekstin floppaukselle. Tällä kertaa käsittelen oikeasti merkittävän toimintaikonin, joka tuottaa ruotsille yhtä paljon positiivista mainetta kuin Ikea tai Kenny Jönsson.


1985-1987

80-luvulla malli-laulaja-luonnonoikku Grace Jonesia heilastanut Lundgren teki ensiesiintymisensä nimenomaan Grace Jonesin tähdittämässä James Bond –elokuvassa A View to a Kill (1985). Propagandalla sävytetty Rocky IV (1987) toimi Lundgrenin läpimurtona. Lundgren esitti vakuuttavasti muulinnäköistä muskelihirviötä, jota vastaan Rocky mittelöi maailmanrauhan nimissä. Ja loppu onkin historiaa. Lundgrenista muovattiin aikakautensa suuri toimintatähti, joka tuotti liukuhihnalta useita pienellä budjetilla koottuja, mutta voittoa tuottaneita tusinatoimintaelokuvia. Muutama niistä ovat jopa aikakautensa tärkeimpiä toimintaelokuvia!

Gary Goddard: Masters of the Universe (1987)

Yoram Globusin ja Menahem Golanin tuottama ensimmäinen He-Man elokuva on 80-luvulle tyypillistä kalkkunaviihdettä, ja Lundgrenin ensimmäinen tähtirooli. Juonikuvio on yksinkertainen; Skeletor on pahis, joka on valloittanut Eternian. He-Man ja kourallinen sotureita pyrkivät maasta käsin hyökätä ja saada Eternia taas Velhottaren haltuun. Idea viedä He-Man kaupunkimiljööseen on vain huono tekosyy säästää rahaa. Tiedossa on imelää teinisöpöilyä, laserpyssyjen pauketta ja miekan kalistelua. Kyllähän tämän voi aina tietyin väliajoin katsoa uudestaan, ja muistella kuinka viatonta viihdettä nuorisolle aikoinaan tehtiin. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. Ääntämisessä isoja ongelmia, ja tunteiden osoittaminen lähes mahdotonta. Lisäpisteitä uskottavista toimintakohtauksista, joissa Lundgren on omimmillaan.

Joseph Zito: Red Scorpion (Punainen skorpioni, 1989)

Ohjaaja Joseph Zito on yhtä olennainen osa 80-luvun elokuvatuotantoa kuin John Milius tai Walter Hill, mutta on saanut lähes järjestelmällisesti kuraa niskaansa. Ziton keskeiset ohjaukset kuten Invasion U.S.A. (1985), Missing In Action (1984) ja Friday the 13th: The Final Chapter (1984) ovat kaikille peruskauraa, joten Red Scorpion –jää yleensä huomiotta. Oikeastaan syystäkin. Missing In Action on äijämenoa viimeiseen pisaraan, mutta Red Scorpion on käsittämätöntä kuraa. M. Emmet Walsh palaa pieksemään suutaan Missing In Action –elokuvan hengessä. Kovanaamat Carmen Argenziano ja Brion James täydentävät Red Scorpionin peruskasarimaista näyttelijäkatrasta. 2/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 2,5/5. Lundgren menee täydestä spetnaz sotilaana, jolla on tappajanvaistot verissä. Roolihahmo ei kysy todellisia taitoja.

Mark Goldblatt: The Punisher (Punisher – rankaisija, 1989)

Dolpan ensimmäinen mestariteos on sarjakuvafilmatisointi, josta on riisuttu sarjakuvan kaikki naiivi yliampuvuus, mutta säästetty hahmon ja tarinan karuus. The Punisher on kovaotteinen toimintaelokuva, jossa perheensä menettänyt poliisi jakaa oman käden oikeutta kaikille niille, jotka ovat luikerrelleet lakipykälien myötä vapaaksi. Paul Verhoevenin vakiokasvo Jeroen Krabbé esittää kusipäistä gangsteripomoa, jonka niskaan sekä Punisher että Yakuza hengittävät. Ytimekäs juoni etenee junanlailla, jonka aikana herkutellaan mahtavilla toimintakohtauksilla, sekä hieman ympäripyöreällä ja epämääräisellä moraalidialogilla. Lopputulos ei ole mestariteos, mutta aikakautensa keskeisiä toimintaelokuvia. Uncut –versiota on liikkeellä erittäin nihkeästi, harmi. 4/5

Dolph Lundgrenin roolisuoritus: 4/5. Dolpalta mainiota synkistelyä perheensä menettäneenä kahjona ex-poliisina, joka rasvattuna ja alastomana meditoi viemäreissä. Härö roolisuoritus härössä leffassa.

1990 –1996

Jotain oleellisia on yhä näkemättä, kuten esim. Joshua Tree (1993), Cover Up (1991) sekä häpeällisesti myös The Shooter (a.k.a. Hidden Assassin,1995). Universal Soldierin voit kurkata Van Damme osioista, lasken sen enemmän Damme –leffaksi, koska Dammella siinä enemmän herkutellaan. Valitettavasti liiaksikin. 90-luvun nähdyistä oleellisista elokuvista ainoastaan Johnny Mnemonic (1995) on heikko, tosin Lundgren vetää tuossa uransa komeimpia roolisuorituksia: 4/5. Russell Mulcahyn Silent Trigger (Äänetön tappaja,1996) ei suinkaan ole huono elokuva, mutten välitä kirjoittaa siitä riviäkään. 2,5/5 tähden rykäisy.

Craig R. Baxley: Dark Angel (I Come In Peace/Musta enkeli,1990)

Huumediileri ulkoavaruudesta (saksalainen bodarihirviö Matthias Hues), kadut tunteva citykyttä (Lundgren) sekä by-the-book krakapoliisi (yhdysvaltalainen huumoriveikko Brian Benben) törmäävät toisiinsa tässä hulvattoman hauskassa toimintaelokuvassa, joka taatusti jakaa mielipiteet! Elokuvan lähtöajatus eli ulkoavaruuden huumediileri metsästää galaksien kovinta trippiä suoraan ihmisten aivoista on loistava, ainakaan se ei ole puhki kulutettu. Elokuvan toinen tärkeä viehätys on toiminnan näppäryys: kohtaukset ovat todella räjähtäviä ja toimivat täydellisesti. Elokuvan mahdollinen miinus on tietysti Dolph Lundgren, joka ei sovi kaikille. Elokuvan romanttinen sivujuoni on päälle liimattu, mutta se antaa Benbenille mahdollisuudet heittää pari todella hauskaa läppää. Suosittelen varauksella: tämä on pelkkää viihdettä, ei tosielämää. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: Lundgren ja Benben ovat loistava kaksikko (duo kemia: 4/5), mutta Lundgren yksinään: 2,5/5. Ei mitenkään kummoinen roolisuoritus.

Mark L. Lester: Showdown in Little Tokyo (Taistelu Pikku-Tokiossa, 1991)

Mark L. Lesterista en osaa oikein sanoa mitään, sillä miehen ura on melkoista tasonheilahtelua. Ja jostain syystä se kehutuin Lester, Commando (1985), ei iske itselleni juuri ollenkaan. Sen sijaan teinijengikuvaus Class of 1984 (1982) on Lesterin uran selvästi kirkkain helmi. Showdown in Little Tokyo roikkuu Lesterin päätöiden joukossa lähinnä kohtauksen takia, jossa Brandon Lee kehuu Lundgrenin molon kokoa. Ikimuistoisen kohtauksen takia: 5/5. ”Oikeasti” ehkä vain 4/5.

Lundgrenin roolisuoritus: 2/5. En niellyt Lundgrenin japsimietiskelyjä ja suuntauksia ollenkaan. Lundgren ei luonnu Seagal –henkiseksi sensei -mestariksi.

Perry Lang: Men of War (Men of War - palkkasoturit,1994)

Verinen sotaelokuva muistuttaa hyvin paljon Chuck Norrisin Braddock -elokuvia sekä Sly Stallonen Rambo -seikkailuja, mutta verisen pinnan alla on mainio tarina. 2.kertainen Oscar-ehdokas John Saylesin osittain kirjoittama elokuva kertoo palkkasoturi Nick the Sweden (Dolph Lundgren) tarinan. Nick on väkivallan turruttama nuuskahuuli, joka houkutellaan helppoon tehtävään Etelänmeren saarille. Saaren alkukantaiset asukkaat avaavat Nickin silmät totuudelle, ihmishengen todelliselle arvolle. He antavat Nickille mahdollisuuden tuhota menneisyyden veriset muistot. 3,5/5

Lundgrenin roolisuoritus: 3/5. Lundgren mutisee ja näyttelee ilmeettömästi sodan turruttamaa kessua. Ympärillä olevat ylinäyttelevät niin railakkaasti, että Lundgren nousee jopa edukseen esiin.

1997-1999

Dolphin voittokulku katkesi Frédéric Forestierin surkeaan The Peacekeeper (1997) – kalkkunaan, jossa tosin on yksi mainio toimintakohtaus (talojen katolla pidettävä takaa-ajo). Jean-Marc Pichén The Minion (1998) tarjosi maukkaat lähtökohdat, mutta lopputulos jäi laimeaksi pelleilyksi.

2000-luku on täysin pimennossa.

Tämä on vasta osa I Lundgren –elokuvamytologiasta, sillä tulen palaamaan aiheeseen, kunhan olen nähnyt 2000-luvun tuotannon sekä puuttuvat 90-luvun herkut. 2000-luvun elokuvista en kirjoita välttämättä riviäkään, jos ne osoittautuvat huonoiksi.

Crockett

Musacorner esittää… The Hype: Wu-Tang Clan - The 8 Diagrams (SRC Records/Universal Motown Records/Bodog, 2007)

Wu-Tang Clanin odotetun The 8 Diagramsin piti ensin tippua 23.lokakuuta, sitten marraskuussa, sitten 4.joulukuuta mutta lopullinen (?) päivämäärä onkin 11.joulukuuta.
Tässä tracklist, tuottajatiedot sekä kahden musiikkilehden kootut kommentit biisikohtaisesti:

Tuotanto:
The RZA (#1-14); Easy Mo Bee (#2); DJ Allah Mathematics (#10).

Tracklist

#1. "Campfire"

Sampling Curtis Mayfield's "Gypsy Woman," 8 Diagrams begins with an old kung-fu master preaching about kindness and justice, evidence of their long standing fixation with martial arts. Method Man's voice emerges rapping: "cruising on the interstate follow me while I innovate." He later adds: "I don't eat berries" except Halle". – Spin Magazine

Meth opens the album, spitting steady over a heavy warped plodding beat that definitely cocks a nod towards the ’36 Chambers’ days. – HHC Magazine

#2. "Take It Back"

Subtle flip of a classic break with the Wu lining up to rhyme over it – these days there’s a good argument that you don’t really need your older rap gods to do anything more than that. – HHC Magazine

"Before you had a name / You were screaming Wu-Tang" is a great indication of what Wu-Tang means to Wu-Tang as a united group despite the recent divisiveness. – Spin Magazine

#3. "Get Them Out Ya Way Pa"

Big beastly electric bass tones underpin this, and it’s a reinvigorated Meth who takes the spoils again. – HHC Magazine

Ghostface provides the chorus, "If he drunk and he runs his mouth then we stomping him out" and then the refrain ("Get them out Ya Pa"). The tough guy ethos feels a bit out of place, but fits well with the grungy brassy beat. – Spin Magazine

#4. "Rushing Elephants"

Rae’s talking about “Excalibur swords, T-Rexes”, GZA’s explaining “energy that shifts in colours”, and RZA’s mush-mouthing about, er, the Lord Of The Rings. This is the Wu getting their nerd on. – HHC Magazine

GZA talks about his "big booty cousin nasty Nadine" -- and then double-teaming her. Incest notwithstanding, it's a great track. – Spin Magazine

#5. "Unpredictable" (a.k.a. Thug World) featuring Dexter Wiggles

Inspectah Deck and Raekwon split the lyrical duties manhandling this spooky off-key instrumental. Complete chaos reigns on one of the best tracks on album. – Spin Magazine

Deck destroys it with his verse (though “Wu-Tang – keep it fresh like Tupperware” might not be his most assured punchline) and RZA references Meth’s recent crowd surfing tendencies. A Wu-Tang toe-tapper. – HHC Magazine

#6. "The Heart Gently Weeps" featuring Erykah Badu

AKA the one that’s meant to get indie rock kids to buy the album. – HHC Magazine

Ghostface talks about taking his "bitch to Pathmark" then lamenting about getting his shoes dirty before realizing he's out of bullets. The sort of inscrutable oddball genius Ghost is famous for. – Spin Magazine

#7. "Wolves" featuring George Clinton

There’s some animal predatory nonsense going on in the chorus while the beat’s again got that mystical vibe to it. – HHC Magazine

George Clinton paints some weird yet effective imagery of running in the forest a la Little Red Riding Hood. Our early favorite. – Spin Magazine

#8. "Gun Will Go" featuring Sunny Valentine

Some late night dark alley business, Rae opens rapping in that hush-hush style he’s been rocking on and off for a while now, then Meth builds on it talking about “Poverty Island”. – HHC Magazine

Over these really articulate strings, Atlanta-based rapper Sunny Valentine sings an irresistibly charming hook about gun violence, remarkably. – Spin Magazine

#9. "Sunlight"

Basically a skewed Wu-Tang funeral march, with RZA holding down all duties on the mic. Not too far removed from ‘Jah World’. – HHC Magazine

Executive producer RZA makes one of two rapping cameos, performing a paean to Allah on a stormy, indiscreet track. "Allah is the most gracious / He made the earth so spacious," he raps stoically. – Spin Magazine

#10. "Stick Me For My Riches" featuring George Alston

Unless it’s sampled from an old soul record, you really don’t want to hear a modern Wu-Tang Clan track open with a whole minute of singing, as happens here. – HHC Magazine

The hollow chute pistons ingratiate the track really well in spite of the tried theme. – Spin Magazine

#11. "Starter" featuring Sunny Valentine & Tash Mahogany.

Again, there’s a lot going on in the background with the beat, but the singing in the chorus could go. – HHC Magazine

A nasty sports/porn allegory persists where the female in question is the "number one draft pick." Don't forget about the "human highlight," either. A really wet misogynistic track, naturally. – Spin Magazine

#12. "Windmill"

RZA in soundtrack mode, this is an atmospheric slow-burner with a low key vibe to it. At the risk of getting repetitious, it’s a pleasant surprise how motivated Meth sounds across the project, spitting self-referential boasts like “In living proof I’m the wittiest unpredictable/Most talented rap motherfucker you ever listened to.” – HHC Magazine

There's no formal chorus on here, just a disorganized lyrical exercise built on a guitar trapeze. – Spin Magazine

#13. "Weak Spot"

Classic breakbeat with the Clan in straight braggadocio mode: “You can never find Zig’ weakspot – stop looking,” throws down RZA. – HHC Magazine

Inspired by a kung-fu theme, this stuffy track, courtesy of the chafe bass line, is a chest-pounding, good time harkening back to some of the Wu's older material. – Spin Magazine

#14. "Life Changes"

Seven minutes of ODB tribute, with short laments from the Clan split up with a simple chorus. Deck gets the most introspective (“And I share the blame ‘cos you was calling for help kid/Shoulda coulda woulda had the time – I was selfish,”). – HHC Magazine

The heartfelt and emotionally sharp ODB eulogy that everyone chimes in on, accordingly. An appropriate tribute? Yes, definitely. – Spin Magazine

+
#15. "Tar Pits" [Bonus Track]
#16. "16th Chamber" [Bonus Track] – Unreleased ODB Track from ’93

---Crockett arvostelee levyn joulukuussa...

JEAN-CLAUDE VAN DAMME - Brysselin balettitanssijan tie toimintaikoniksi

Bryssel on Belgian pääkaupunki, jonne turistit saapuvat ihailemaan Atomiumia, NATO:n päämajaa sekä pissaavan pojan pronssipatsasta (Kuopiosta löytyy parempi). Mutta ihan rehellisesti, Bryssel pyörii ihmisten huulilla vain siksi, että toimintaikoni Jean-Claude Van Damme putkahti maailmaan juuri maagisesta…Brysselistä.

En tuhlaa hyvää blogi tilaa kirjoittamalla oliko Jean-Claude Van Damme hyvä koulussa, hyvä aviomies tai huono näyttelijä, vaan keskityn olennaiseen: miksi nuoruudessaan balettitanssijana mainetta niittänyt Van Damme tullaan muistamaan toimintaikonien joukossa. Van Dammen suosio perustunee siihen, että kotitalouksien jokainen perheenjäsen saa Damme –elokuvista irti jotain. Miehille on tarjolla räjähtäviä ammuntakohtauksia sekä tiukkoja kaksinkamppailuja, naisten henget salpautuvat Dammen poikamaisen olemuksen sekä tiukkojen pakaroiden myötä. Lisäksi Van Damme esittää haavoittuvaisempia sekä inhimillisempiä hahmoja kuin Stallone, Seagal, Schwarzenegger jne. Dammen heikkouksiin kuuluvat elokuvien huono taso sekä asenteen puuttuminen. Damme ei saanut kulta-aikanaan tehdyksi kuin pari hyvää elokuvaa, joten käsittelenkin vain kaikki oleelliset Damme –elokuvat.

Valikoitu filmografia

Newt Arnold: Bloodsport (Bloodsport - viimeiseen asti,1988)

Tämä ei ole edes hyvä elokuva, mutta Van Damme iskostui kaikkien mieliin nimenomaan tästä kulttirainasta. Elokuvan taistelukohtaukset ovat huimaa seurattavaa, ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla. Elokuvan ikimuistoisuus perustuu Van Dammen sekä Bolo Yeungin välisestä mättökohtauksesta. 1,5/5

Albert Pyun: Cyborg (1989)

Penninvenytyksen asiantuntija Albert Pyun on myös hieno visualisti, sen osoittaa varsinkin kohtaus, jossa Van Damme ristiinnaulitaan aavikolla lepäävään laivan mastoon. Damme esittää mystistä matkaaja Gibson Rickenbackeria, joka jostain syystä päättää auttaa kyborgi-naista, joka kantaa sisällään tärkeää tietoa koskien maailman tuhon partaalle ajaneesta epidemiasta. Kun kyborgi kysyy Van Dammelta, että: Why did you help me? – Tähän Damme tokaisee mystisesti: I thought it was somebody else. Elokuvan faneihin taitaa lukeutua myös Wu-Tang Clan yhtyeen Method Man, sillä mies aloittaa albuminsa Tical 2000: Judgement Day (Def Jam,1998) vapaasti lainaamalla elokuvan pahista, Fender Tremoloa, karjaisemalla: I like the death! I like the misery! I like this world! Häikäisevän rehellistä roskatoimintaa. 3,5/5

Mark DiSalle & David Worth: Kickboxer (1989)

Asiallinen Van Damme –pätkä, joka oli Dammen viimeinen niitti noususta Hollywoodin mielenkiintoisimpien uusien muskelisankareiden leiriin. Van Damme esittää pyyhepoikaa, joka päättää treenata itsensä tappokoneeksi, ja kostaa veljensä vammautumisen kehässä. 2,5/5

Sheldon Lettich: Double Impact (Kaksoisisku,1991)

TUPLASTI DAMMEA!! – Damme tekee kaksoisroolin veljeksinä, joita yhdistää vain ulkonäkö muskeleita myöten. Toinen on silkkikalsareita pitävä naistenmies, toinen karu salakuljettaja. Heidän isänsä on kuollut poliitikko, ja heidän tehtävänä on kostaa isäukon kuolema. Väkivalta on silmille iskevän veristä, juoni kulkee hyvin eteenpäin ja kaksinkamppailutkin ihan mukavia. Teknisesti hyvin tavanomainen, mutta leffassa on TUPLASTI DAMMEA!! – Mahtavaa! Elokuvaa täydentävät kaappimainen kolossi Bolo Yeung sekä amatsonimainen bodarivosu Corinna Everson. 4/5

Roland Emmerich: Universal Soldier (1992)

Piristävän väkivaltainen ja tyly Van Damme –elokuva! Vietnamissa seonnut kessu (Dolph Lundgren) sekä suoraselkäinen sotilas Luc (Damme) kuolevat toistensa käsien kautta, ja valtio muovaa näistä kuolleista sotureista robottimaisia Unisol –tappajia. RoboCop henkisesti molempien muisti alkaa palailemaan pätkittäin, ja jatkavat jo Vietnamissa alkanutta kissa- ja hiirileikkiä läpi Arizonan maisemien. Kait elokuvassa on jokin poliittinen mielipidekin taustalla, mutta enemmänkin kyseessä on suoraviivaisesti etenevä, naiivi ja ylilyöty väkivaltanäytelmä. Eli siis mahtava toimintaelokuva. 4/5

Tsui Hark: Double Team (Double Team – Kaksoisisku,1997)

Vain lapsina tuttia liian kauan imeneet mammanpojat pitävät tätä huonona elokuvana! Siis alku on tehokasta kyttäilyä ja koko tivoli –mättö on erittäin muistettava. Elokuva muuttuu hieman ufoksi vasta kun Damme siirtyy ”kuolleena” oudolle saarelle, mutta onneksi sieltä päästään nopeasti pois. Lopussa meno yltyy jälleen päteväksi, mutta elektroniikkamunkit menevät jo huonon herjauksen puolelle. Dennis Rodman latoo ilmaan koristermilatteuksia, ja laittaa kysymään miksi tästäkin herrasta piti leipoa toimintastara. Eikö levypallomestarin maine riittänyt. 3,5/5

Tsui Hark: Knock Off (Täystyrmäys,1998)

Olen aina pitänyt Tsui Harkin Knock Offia jollain tavalla jälkeenjääneenä katastrofina. Kuitenkin katson elokuvan kerran vuodessa, joten jotain koukuttavaa elokuvassa täytyy olla. Juoni on niin älytön, etten oikein tajunnut koko pätkää. Kuitenkin elokuvassa on ikimuistoisia dialogipätkiä, toimintakohtauksia sekä se legendaarinen alun juoksukilpailu, jossa Rob Schneider läpsii ankeriaalla Dammea hanuriin. Katsokaa Knock Off ainakin upeiden toimintakohtausten takia, joista ainakin hedelmävaraston mättökohtaus on huima. 3/5

---
Siinä siis Dammen hienoimmat saavutukset ja laatu korvaa määrän! Ja eihän se neljä hyvää elokuvaa kahdessa vuosikymmenessä ei ole huono saavutus, eihän?? – Huoh. Totta puhuen nyt artikkelin teon jälkeen kadun suunnattomasti koko tekstiä! Eihän tämä Belgian pähkinänsärkijä ole saanut juuri mitään aikaiseksi!!! Toimintaikonin maine on siis erittäin kiisteltävä asia, tässäpä lukijoille mietittävää. Menen tästä lyömään päätä seinään ja katsomaan Steven Seagalia.

Crockett

Seagalismin pyhä viisinäisyys

Senseistä niskoja väänteleväksi toiminta ikoniksi

Tämän päivän toimintaelokuvia seuraava nuoriso tunnistaa Steven Seagalin väsyneet kasvot straight-to-video-tyyppisistä sieluttomista räpellyksistä, mutta eivät välttämättä tunne Sensein jättämää elokuvallista perintöä toimintagenren saralla. Ajat olivat ennen toiset. Ajattelinkin valoittaa nykyisin Budhalaisia arvoja seuraavan Seagalin uran ensimmäisiä elokuvia. Tämä ns. säälimätön pyhä viisinäisyys, joka koostuu elokuvista Above The Law, Hard to Kill, Marked for Death, Out for Justice ja Under Siege, kuuluu edelleenkin suosikkieni joukkoon. Steven Seagalin kultakausi oli 80- ja 90-luvun vaihteessa. Vielä tuolloin markkinoille tuotiin K-18 leiman omaavia testosteroni pitoisia äijäleffoja. Nämä ajat ovat valitettavasti jo kadonneet ja nykykatsojille tuputetaan massayleisöä varten siloiteltuja pg-13 leffoja. Vanhat kassamagneetteiteina toimineet lihaskimput ovat siirtyneet joko jäähdyttelemään, kokonaan eläkkeelle tai tärkeisiin julkisiin virkoihin.

Ennen siirtymistään ruudun toiselle puolelle, Seagal toimi rahakkaiden henkilöiden kamppailulaji-opettajana. Japanissa kamppailulajioppinsa hankkinut Seagal löydettiin sattumalta kun yhdellä hänen asiakkaistaan sattui olemaan suhteita elokuvamaailmaan. Sensei löysikin itsensä nopeasti kamppailulajeja taitavana etsivänä elokuvssa Above the law vuonna 1988. Maanläheisellä tyylillään Seagal saavutti yleisön suosion nopeasti ja rooleja alkoi sadella. Noloja hetkiä ennen varsinaista uraansa toimintastarana kokenut Seagal mursi vahingossa Itse herra bondin, Sean Conneryn ranteen, opettaessaan tälle kamppailulajeja Never say never again:n kuvausten aikana.

Seagal viljelee harvakseen mitään maata mullistavia one-linereita, mutta ajoittain herran muminat nostattavat kohtauksen arvoa huomattavasti. Hersyvän kuivat one-linerit kuuluvat Seagalin maneereihin, mutta eivät ehkä ole ”se” juttu ja se on ymmärrettävää, koska miehen kädet ja jalat puhuvat hänen puolestaan, yleensä tuhoisin seurauksin. Ajoittain tuntuu ettei miehellä ole minkäänlaisia inhimillisä tunteita kun ukkoa isketään lakoon. Suuria tunneskaalan vaihteluja on myös turha hänen elokuvista etsiä. Suurin syy on varmasti miehen näyttelijäntaidoissa, jotka ovat olleet aina vähintäänkin puutteelliset ja täynnä muistettavia maneereita. Pökkelö nimikkeenä ei olekaan ihan aiheeton Seagalin kohdalla. Hänen naamastaaan on vaikea päätellä minkäänlaista sisäistä tunnekuohua.
Mutta tässä itse pyhä viisinäisyys, kolumnisti Ian Shoalesin kirjoittamien Haikujen saattelemana.

I know what you think.
You think you're above the law.
You're not above mine.

Above the Law (USA, 1988)
Pääosissa: Steven Seagal, Pam Grier, Henry Silva

Above The Law tai suomeksi Nico, nosti Steven Seagalin nimen ryminän lailla toimintaleffoja ravinnokseen ahmivien katsojien huulille. Above The law on Suhteellisen pienellä budjetilla kyhätty rehti tarina Nicosta, etsivästä, joka on saanut tarpeekseen lain kyvyttömyydestä rankaista syyllisiä. Nico päättää ottaa asianomaisten rankaisemisen omalle kontolleen. Elokuva liikuskelee siis selvästi Bronson-vaikutteita sisältämällä vigilantegenrellä, mutta sisältää runsaasti myös chuck Norrisille tyypillistä, yhden miehen armeija-kaltaista rymistelyä. Ehkäpä juuri siksi, elokuva iski 80-luvun lopulla katsojien sydämiin ja varmisti uuden tähden synnyn.

Elokuva starttaa pienimuotoisella Vietnam-jaksolla. jossa leffan päähahmot ja luonteenpiirteet pohjustetaan sekä luodaan ristiriitoja tulevaa tarinaa varten. Seuraa hyppäys nykyhetkeen eli vuoteen 1988, Nicon lapsen ristiäisiin. Elämä kulkee samoilla raiteilla kunnes kysymyksiä herättävät tapahtumat pakottavat Nicon tutkimaan erästä tapausta hieman pintaa syvemmältä. Tutkimusten edetestä Nico saa huomata, että kyseeessä ei ole mikään pikku juttu, vaan suuren luokan salamurhan suunnittelu. Kapuloita rattaisiin iskevät maksetut poliisit, lain yläpuolella toimivat tiedustelupalvelun-agentit sekä tietysti omaa napaansa tuijottavat pahikset. Kun Nicon tuttu murhataan ja perhe joutuu hengenvaarallisen uhan alle, mies joutuu toteamaan, että asiasta on tullut henkilökohtaista. Mättäminen voi alkaa.

Steven seagal nousee lain yäpuolelle heti ensimmäisessä elokuvaroolissaan ja tiputtaa samalla pahaa-aavistamattomat tahot norsunluutorneistaan. Ja sehän sopii katsojille vallan hyvin. Mies ottaa luulot pois niiltä jotka uskoivat hänen olevan luodinkestämätön. Above The Law kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja etenkin lain yläpuolella taiteilevia tiedusteluagentteja, mutta on päähahmon tekemisien kautta ristiriidassa sanomansa kanssa. Sanoma siis vesittyy, mutta onneksi elokuva onnistuu siinä tärkeimmässä tavoitteessaan eli toiminnassa. Pahiksia viedään kuin pässiä narussa kaupungin kaduilla, baareissa ja jopa siinä perinteisessä ulkomaalaisomisteisessa pikkupuodissa. Rentoa matsaamista, viuhuvia luoteja ja sitä kuuluisaa graafista väkivaltaa. Kohtauksessa, jossa seagal vääntää ensiksi pahiksen käden poikkki ja etenee siitä niskaan, on vain sitä jotain alkukantaisen hienoa. Ei turhia puheita vaan sitä 80-lukulaista yltiöväkivaltaa puhtaimmillaan. Hieno aloitus uralle.

You fucking with me?
If you want me to hurt you,
Believe me, I will.

Hard To Kill (USA, 1990)
Pääosissa: Steven Seagal, Kelly LeBrock, William Sadler ja Frederick Coffin.

Seagalin Hard to kill on kaikkea muuta kuin älynjättiläinen. Steven Seagal on vaikeata tappaa, sen nyt tietävät kaikki. Tämän joutuu toteamaan myös elokuvan pääpahis jo heti alkumetreillä. Hard to kill, suomalaisittain Vaikeasti tapettava käsittelee niin monen muun Seagal-elokuvan ohella korruptoitunutta poliisi-instituutiota ja kieroja poliitikkoja.

Mason Storm (Seagal) on nimensä veroinen kovaksikeitetty kyttä, joka saa selville tietyn tahon aikeet salamurhata virassa istuva senaattori. Korruptoituneiden poliisien kautta kulkeva informaatio vaatii kuitenkin Stormilta raskaan hinnan. Hänen perheensä murhataan kylmäverisesti, mutta kuin ihmeen kautta Storm itse, selviää nipin napin, ajautuen kuitenkin syvään koomaan. Hänen kuolemansa lavastetaan ja koomapotilaana makaava Storm sijoitetaan turvalliseen paikkaan. Seitsemän vuotta myöhemmin Storm herää koomastaan ja hänen mielessään on vain yksi asia. Kosto.

Luodit lentelevät ja pahikset ulvovat tuskasta kun heidän ruumiinosiaan muokataan uuteen uskoon. Kyllä, Steven Seagal on täällä taas. Yhden onnistuneen elokuvan mies, ohjaaja Bruce Malmuth puhaltaa Hard to Kill:iin 90-lukulaista lähestymistapaa ja kumma kyllä, elokuva onnistuu olemaan tyyliltään huomattavasti 90-lukulaisempi teos kuin sitä seuranneet 2 teosta (Marked for death ja Out For Justice). Turha kuitenkaan luulla, että elokuva olisi puhdistettu turhasta väkivallasta. Pyhän viisinäisyyden selvästi heikoin lenkki sisältää tarpeeksi sitä itseään ollakseen aito ja oikea Seagal-tapaus. Sivurooleissa häärivät hemaiseva Kelly Le Brock, William Sadler sekä Frederick Coffin

Tyylille uskollisesti katsojien ei tarvitse odottaa ensimmäistä rökityskohtausta kovinkaan kauaa. Seagalin hahmot kun tuppaavat jatkuvasti törmäilemään uppiniskaisiin ryöstelijöihin jopa ruuanhakureisssuillaan. Ennen kuin itse elokuva kunnolla starttaakaan saamme todistaa kun ryöstelijät ottavat lukua yksi toisensa jälkeen, Stormin napsiessa heitä perusaikidolla. Yksi asia mitä rakastan näissä elokuvissa yli kaiken, on naurettavan epäinhimillinen ja epärealistinen käyttäytyminen. Seagalin esittämän Stormin mielestä kun tuntuu olevan oikeutettua tehdä julkisia teloituksia suuren ihmisjoukon edessä, ilman pelkoa jatkoseuraamuksista tai rangaistuksista. Elokuvan hauskin ”pieni” yksityiskohta on kuitenkin se, että Storm kykenee seitsemän vuoden liikkumattomuuden jälkeen saada itsensä samaan kuntoon kuin ennen, parin viikon treeneillä (arvio). Tällaiset turhat pienet yksityiskohdat antaa viimeistään anteeksi kun koittaa legendaarisen biljardikeppikohtauksen aika. Kohtaus vie viileyden pakkasen puolelle ja aiheuttaa itsessäni lähes aina spontaanin naurunpyrskähdyksen tai suosionosoituksen. En viitsi spoilata enempää, mutta kohtaus sisältää legendaarisen lausahduksen Seagalin suusta: That is for my wife! Fuck you and die!

I don't like to fight.
I don't like hurting,
but for you, I will !

Marked for Death (USA, 1990)
Pääosissa: Steven Seagal, Basil Wallace, Keith David

Steven Seagalin uran kolmas kokopitkä jatkaa jo tutuksi tulleella kostoteemalla. Lähinnä hätäisiä tv-sarjojen jaksoja nykypäivänä kyhäävä veteraani-ohjaaja Dwight H. Little, ohjasi aikoinaan muutaman perinteisen koulukunnan toimintarymistelyn sekä neljännen jatko-osan Halloween elokuvalle. Merkittävät meriitit ovat vähissä, mutta Marked for Death (Suom. Kuoleman Merkki) leffassa ohjaaja onnistuu maalailemaan tehokkaita uhkakuvia periamerikkalaisia lähiöitä terrorisoivista jamaikalaisista. Siinä missä John Candyn tähdittämä Cool Runnings esitteli rennon veikeät Jamaikalaiset velikullat koko perheen Disney-sankareina, kuvailee taas Marked for death Jamaikalaisia rasittavaa englantia pälpättäviä rastapäinä ja omalaatuisen pelottavina huumeveikkoina. Ratkaisun ymmärtää, hyvässä B-luokan toimintaleffassa kun pahiksien täytyy olla todellisia mulkeroita ja äärimmäisyyksiin vietyjä karikatyyrejä, vaikka jotain väestöluokkaa tällä loukattaisiinkin.

John Hatcher (Seagal) on törkeän rumilla aurinkolaseilla varustettu vähäpuheinen huume-etsivä, joka saa tarpeekseen työstään kun soluttautumisoperaatio menee mönkään ja pari kuolee rikollisten luoteihin. Menneisyyden tapahtumat alkavat vaania miestä, mitta täyttyy ja työpaikka lähtee vaihtoon. Hatcher palaa vanhoille kotikulmilleen saadakseen viettää aikaa perheensä kanssa. Mies joutuu kuitenkin nopeasti huomaamaan ettei kaupunki ole enää entisensä ja asia jota vastaan hän vuosia taisteli näyttää turmelleen jo osittain tutun ympäristön. Huumediilerit vaanivat uusia uhrejaan.
Kaupungin alamaailma kuohuu ja huumebisneksen valta on vaihtumassa. Uudeksi valtiaaksi kipuaa nopeasti tervejärkisestä henkilöstä kaukana oleva Voodoo-ukko Jamaikalta. Hämäräheikin valta on kova ja hänen ”possensa” terrorisoi ympäristöä systemaattisesti. Vanhan taistelukumppaninsa huolestuneista kommenteista huolimatta Hatcher päättää olla sekaantumatta asiaan. Pienen käsikähmän seurauksena Hatcher ja hänen perheensä joutuvat kuitenkin hengenvaarallisen uhan alle. Hatcherin on aika kaivaa vanha sotakirves haudastaan ja opettaa huumehörhöille mistä se kuuluisa kana pissii.

Marked for death etenee elokuvana nopeasti paikasta A paikkaan B ilman mitään turhia selittelyjä. Kaikesta äijäilystä ja käsienvääntelystä huolimatta, itse sisältö on juonellisesti ja hahmojenkehityksen kannalta sieltä ontoimmasta päästä. Etenkin Keith Davidin hahmosta olisi varmasti voinut ammentaa jotain lisää. Elokuvan demoninen pääpahis Screwface (dvd:n mukainen suomennos; Vinonaama) ei ole valitettavasti ulkonäkönsä mukaan nimetty, mutta on silti käytökseltään oudoimpia ja ehkä myös siksi muistettavimpia pahiksia ikinä. Ponnaripäisen ja samettisella äänellä hönkivän sensein näkeminen tositoimissa riittää kuitenkin tyydyttämään B-leffoja seuraavan yleisön.

My partners all die
In ambush, by trickery.
And I fight alone.

Out For Justice (USA, 1991)
Pääosissa: Steven Seagal, William Forsythe, Jerry Orbach.

Out for justice, suomalaisittain Katujen laki, pärähtää käyntiin 80-luvun tyypillisellä musiikkivalinnalla, vaikka itse leffa 90-luvulta onkin. Heti alussa tehdään selväksi millainen Seagalin esittämä poliisi Gino on miehiään, kun äijä kesken varjostuskeikan tekee hakkelusta naista hakkaavasta parittajasta. Samalla leffan sanomasta tulee katsojalle selvä: ellet halua rypeä omassa verilammikossasi, älä ryttyile Steven Seagalille.

Katujen kasvatti Gino, kaikkien kunnioittama maanläheisiä viisauksia lateleva poliisi ”joutuu” ottamaan oikeudet omiin käsiinsä kun hänen parinsa ja paras ystävänsä Bobby murhataan keskellä kirkasta päivää. Surmatyön tekijäksi tunnistetaan Richie Madano, huumehöyryissä sekoileva pikkugangsteri, joka aikoo ravistaa kaupunkinsa pölyt kengistään ja siirtyä vihreämille niityille huomattavan rahasumman kera. Ennen lähtöä Richie haluaa kuitenkin maksaa kaikki kalavelat, kylmän lyijyn muodossa. Alkaa kujanjuoksu, jonka keskiössä paistattelee Richie, kunnianloukkauksesta hänen päätänsä vadille vaativa Mafia sekä tietysti Gino, jonka yksinkertaisena, mutta tehokkaana motivaationa on nähdä Richien kärsivän.

Elokuvan suola on Ginon ja limanuljaska Richien vastakkainasettelu. He ovat toistensa vastakohtia, mutta myös lapsuuden tuttuja. Pahiksien rooleissa ehkäpä parhaiten naamavärkkinsä tutuksi tehnyt kulttinäyttelijä William Forsythe tekee kaikkensa näyttääkseen sydämettömältä nilkiltä ja onnistuu työssään paremmin kuin hyvin. Richien hahmo on ehdottomasti yksi kuvottavimmista pahiksista ikinä. Taustalla hyörivät erilaiset mafiamiehet ja hämäräheikit, joiden persoonia avataan yllättävänkin tarkasti ottaen huomioon elokuvan lyhyen keston.

Pääosassa ovat toimintakohtaukset kuten asiaan hyvin kuuluu. Naurettavan ylilyötyä poliisiväkivaltaa mielelläään harrastava Seagal niittää Ginon roolissa ukkoa maahan kuin heinää. Verta ja katkenneita ruumiinosia ei säästellä eikä armoa anneta. Armo tuntuu välillä olevan yhtä epäolennainen sana Ginolle kuin se on pahiksillekin. Hyviksien ja pahiksien vastakkainasettelun lopputulos on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Näinhän sen pitääkin mennä, silmä silmästä. Elokuvan tapahtumat edustavat koko kestonsa ajan moraalisia ja eettisiä ääripäitä. Välillä Seagalin hahmo auttaa hädässä olevia ja on jalopuheinen, toisessa kohtauksessa mies iskee samppanjakorkin avainta pahikseen otsaan ja toteaa samalla jotain yllättävän arkipäiväistä.

Turha odottaa mitään syvällistä, Out For Justice on äijämäinen leffa isolla ä:llä. Loppukliimaksin sananvaihto riittää varmasti vakuuttamaan skeptisimmätkin yksilöt:
Richie: What are ya gonna do? Shoot me? I'm outta bullets!
Gino: Nope, but you see those bullets could've saved you a lot of pain.
Richie: I like pain.

Take over this ship?
That's just not gonna happen.
I'm taking you down.

Under Siege (USA, 1992)
Pääosissa: Steven Seagal, Tommy Lee Jones, Gary Busey

Kotimaan televisioviihteen kulmakivenä toiminut Under siege eli Kaappaus merellä, lainailee 80-lukua, mutta on ilmiselvästi 90-luvun tekele. Jotain tästä kertoo jo elokuvan budjetti. Vertailukohteena voidaan käyttää esimerkiksi Seagalin ensimmäistä kokopitkää Above The Law:ta, jonka budjetti oli n. 17 kertaa pienempi kuin Under Siegen. Under Siege liikuskelee tutulla ja turvallisella terroristiosastolla. Pääosassa eivät kuitenkaan vielä 90-luvun alussa olleet Allahia ylistävät ääriuskovaiset vaan muuten häiriintyneet oman maan sankarit. Omat koirat siis purevat tässä elokuvassa. Under Siegen perus asetelmat eivät juurikaan eroa kahdesta ensimmäisestä Die Hard-elokuvasta. Yksi mies asettuu kaikkia odotuksia vastaan ja aloittaa yhden miehen sodan terroristeja vastaan pelastaakseen päivän.

Casey Ryback (Seagal) on taistelijaristelijän kokki, jonka luonnollinen käyttäytyminen laivan upseeriston keskuudessa närästyttää osaa heistä. Sota-aluksella järjestellään yllätysjuhlia kapteenin kunniaksi. Ryback päätyy iskemään erästä upseeria päin näköä ja hänet vangitaan ja heitetään kylmäsäilöön juhlien ajaksi. Juhlat keskeytyvät kuitenkin luotien säestäminä ja terroristiryhmä, muutaman upseeriston edustajan kanssa, kaappaa laivan haltuunsa. Ryhmän johtajien motiivina on kosto ja vallankumoukselliset tarkoitusperät. Pahan veren lisäksi heillä on käytettävissään laivan koko asearsenaali. Valitettavasti terroristit valitsivat väärän laivan, sillä purkin kokki Ryback, on kaikkea muuta kuin höyhensarjalainen. Kun mies vapautuu kahleistaan pääsee helvetti irti.

Budjetti on siis kasvanut ja puitteet sen mukana. Kaupungien kiireisiltä kaduilta ja idyllisistä lähiöistä on siirrytty kylmän kalsealle valtamerelle. Kaikkea on enemmän. Under Siege-elokuvaa pidetään yleisesti Seagalin parhaimpana työnä. Väitettä tukee moni seikka, enkä voi hangoitella vastaan. Under Siege on mainio actionrymistely, mutta silti yksi Seagalin tuotoksista nousee ylitse muiden, Out For Justice.

Gary Busey mielenvikaisena upseerina ja Tommy Lee Jones kostoa himoavana agenttina ovat loistava pahiskaksikko. Luonnollisia avujaan leffassa iloisesti esittelevä Erika Eleniak toimii avuttomana naishahmona. Baywatch-nuken läsnäolo on täysin turhaa ja ehkä hieman ärsyttävääkin. Silmänruokaa toki, muuta iloa tästä pakkauksesta ei oikein löydykään. Nainen täydentää kuitenkin kokonaisuutta luonnonlakeja uhmaavilla kaksosillaan. Steven seagal on äärimmäisen kovassa vedossa vielä 40 vuotinaana tässä elokuvassa ja se myös tarkoittaa sitä, että ruumiita syntyy ja pahikset saavat maistaa omaa lääkettään sensein väkivaltaisen akrobatian säestämänä. Under Siege on siis Seagalismin pyhän viisinäisyyden päättävä lenkki. Valitettavasti 90-luvun tuotanto oli tämän jälkeen suhteellisen heikkoa.

Jyki